10/02/2026
NÄKYVÄKSI TULEMISEN PELKO
Olen tässä kuvassa äidin sylissä ja 1-vuotias, täytin sen samana päivänä sairaalassa. Paappa toi mulle synttärinä jäätelöä, koska mun vatsaan ei mahtunut oikein muuta. Siellä möllötti 13cm:n ja yli kilon painava kasvain, joka tuli määrittämään suunnan mun elämälle ja luomaan musta sen ihmisen, mikä musta oli tarkoituskin tulla.
1980-luvulla vanhemmat eivät saaneet olla sairaalassa yötä, joten olin kaiken kaikkiaan parisen viikkoa yksin yöt. Ensin olin teholla, koska sydämeni meinasi pysähtyä leikkauksen jälkeen, sen jälkeen osastolla. Ja koska revin letkut irti, käteni oli sidotut. Mulla oli mukana ensimmäisenä jouluna saamani nalle Bruno, joka sai olla kanssani tehollakin happiteltassa, ja joka kulkee matkassani edelleen. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että äidistä erottamisen ja sitomisen lisäksi myös perustarpeeni olivat jääneet huomiotta, koska olin kerjännyt äidiltä mehua, tai pihuksi sitä silloin kutsuin, m***a hän ei saanut kuin kostuttaa huuliani. Sairaalasta päästyäni huusin kuukauden päivät öisin äitiä ja rauhoituin vasta, kun hän kosketti mua.
Iso arpi vatsassa teki musta jo alunperinkin erilaisen kuin muista. Häpesin sitä suunnattomasti ja joiltakin ajattelemattomilta kavereilta sain kuulla, miten ruma se on. Silti se oli osa mua ja iän karttuessa aloin ajatella sitä taisteluarpena, että mä oon jo 1-vuotiaana selvinnyt näin isosta elämän heittämästä haasteesta ja siitä saa kyllä olla ylpeä! Kaiken tiedostamisen ja vuosien terapioidenkin jälkeen kuvittelin, että tämä asia on nyt loppuun käsitelty. Vaikka ahdistus ja läheisyyshaasteet olivatkin elämässäni jatkuvasti läsnä. Olen lapsesta asti ollut pakko-oireinen, onneksi se on iän ja ymmärryksen myötä vähentynyt. Mun on vaikea kyetä aitoon läheisyyteen miehen kanssa, koska pohjalla oli keskeytetty rakkaus ja niin vahva hylkäämisen kokemus.
Joitakin aikoja sitten havahduin ajatukseen, että olenkin ollut dissosioitunut koko ikäni. Olin kuvitellut sen tapahtuneen vasta viimeisten viiden vuoden aikana, m***a nyt ymmärsinkin dissosiaation seuranneen mua tuolta sairaalasta asti. Mitä muuta pieni lapsi voi tehdä suuren trauman hetkellä, kuin poistua kehosta ja katkaista yhteyden kehoon. Itselläni dissosiaatio on ilmennyt tunteena, etten ole kehossani läsnä, vaan tarkkailen elämääni jonkin verhon takaa. Että olen usein ulkopuolinen, kaveriporukassa tai perheenkin parissa. Olen nyt alkanut kaiken syvällisemmän itsetuntemuksen, traumaterapian, konstellaatioiden ja erilaisten kehohoitojen myötä tulla tietoiseksi siitä, että en ole täällä muuta kuin osittain. Olen läsnä keskittyessäni johonkin, olen läsnä ystävän kanssa jutellessa tai vaikka joogaa ohjatessa. M***a yksinäisyyden hetkellä esimerkiksi lenkillä, yhteys kehoon katkeaa.
Tämän hetken teemani oman kasvuni suhteen on näkyväksi tuleminen. Olen jo liian pitkään piilotellut jossain itsenikin ulottumattomissa ja kuvitellut, että en osaa ja uskalla tulla näkyväksi kaiken ammattitaitoni ja ylipäänsä itseni kanssa. Perinteinen huijarisyndrooma. Taustalla voimakasta häpeää, joka vahvistui, kun pienen lapsen tarpeet eivät sairaalassa tulleet nähdyksi. Häpeää, joka sai ajattelemaan, että itsessä on jokin vika, kun jää vaille tarvitsemaansa hoivaa. Ja eihän sitä tietenkään ole voinut tulla kokonaan näkyväksi, kun mieli, sielu ja keho seikkailevat kaikki eri ulottuvuuksissa. Olen jo pitkään tehnyt päivittäin harjoitteita, joilla luodaan yhteyttä kehon ja mielen välillä, ja olen alkanut tulemaan tietoiseksi monista toimintamalleistani, ahdistuksen takana olevista piilotetuista tunteista ja omista rajoistani. Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä vähintään yhtä pitkään, m***a en koe olevani katkera, vaan päinvastoin kiitollinen tästä mahdollisuudesta kasvaa kaikkien näiden asioiden myötä. Ja eihän tässä tiedä, miten villiksi sitä vielä ryhtyy, kun vihdoin saa kunnolla äänensä kuuluviin ja itsensä näkyville kaikkien niiden nyt jo tarpeettomien suojaverhojen takaa.
P.S. Brunolla on vieläkin sormin tunnusteltaessa ranskanpastillista tehty suklaasydän vasemmassa rinnassaan🤎
