19/03/2026
Mieli on sukeltanut sellaiseen alhoon, että pelästyin sitä itsekin..
Kun kaikki kapenee pieneen yksiöön ja laatikon reunat nousevat korkeammiksi.. Olen ollut pohjattoman surullinen, kipeä ja pulassa, kokenut epäreiluutta ja hävennyt kykenemättömyyttäni.
Minulle hyvinvoinnin ja terveyden vaaliminen teoin, liike ja liikkuminen on tärkeää. Minulle energinen, pystyvä ja vahva keho on kaiken edellytys. Tällä matkalla olen ollut kaiken tämän vastakohta. Kovat kivut ja lääkkeiden turruttama mieli ovat tiputtaneet minut melkoiseen kuoppaan. On ollut vaikea nähdä, mitä tämä kokemus on tullut kertomaan minulle?
Yritän ajatella, ettei minun tarvitse olla nyt niin reipas. Että on ihan ok mennä ja edetä hitaasti. On ihan ok, että tuntuu pahalta ja etten jaksa miettiä seuraavaa askelta. On täytynyt edetä tunti ja toisinaan minuutti kerrallaan.
Tiedän ettei tämä ole pysyvä olotila. Hyväksyn ja totean, että juuri nyt tässä hetkessä itkettää enemmän kuin naurattaa ja se on ihan OK.
Niinkuin onnettomuuskin - kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä ja siksi tiedän ettei tämä hetki ole lopullinen.
Olen kokenut elämäni aikana paljon terveydellisiä haasteita ja valehtelisin jos väittäisin, että tämä on ollut vain yksi muiden joukossa. Sohvan pohjalle tipahtaminen on ollut kova paikka ja kyyneleitä on pyyhitty puseron reunaan useita kertoja. Kyyneleet vain tulevat halusin tai en.
M***a yksi asia on varmaa! Aion saada voimani ja itseni takaisin. Kuntoutus tulee olemaan pitkä, m***a minä olen valmis.
Tätä kirjoittaessani ymmärrän miten tärkeää roolia kontrolli näyttelee elämässäni. Ehkä juuri siitä minun on höllättävä otettani!
Tämä on rehellinen kirjoitus ajatuksistani, siitä miltä tuntuu kun voimia tai sanoja ei tahdo olla. Tässä tilanteessa tunnen surua, m***a huomaan, että nyt kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen tunnen ensimmäistä kertaa taas toivoa ja luottamista.
Enpä olisi vielä eilen ajatellut niin🩵
