16/11/2025
KOHTU
Nainen kantaa kehossaan ajan hiljaista viisautta.
Se ei ole kirjoitettuna kiveen, ei lausuttuna sanoina,
vaan se asuu syvällä hänen hengityksessään,
solujen rauhallisessa liikkeessä,
veren ja veden ikuisessa virrassa.
Muinaiset kansat kutsuivat naisen kehoa maailmaa heijastavaksi temppeliksi.
Arkeologiset löydöt, vanhat laulut ja esiäitien tarinat kertovat,
että naisen sisimpää on pidetty paikkana,
jossa sekä elämä että muisto lepäävät rinnakkain.
Kohtu on hänen graalin maljansa –
pyhä astia, joka kantaa menneiden naisten lempeitä jälkiä.
Symbolisesti sinne kokoontuvat esiäidit, isoäidit,
kaikki ne naiset, jotka ovat ennen meitä kulkeneet.
Heidän kokemuksensa, heidän rohkeutensa,
heidän rakkaudesta syntyneet neuvonsa
kulkevat meissä hiljaisina sävelinä.
Vuosituhansien aikana näitä säveliä on yritetty vaientaa.
Pelolla, häpeällä, hallinnalla.
Silti viisaus ei ole kadonnut –
se on vain levännyt,
odottanut oikeaa aikaa nousta.
Ja nyt padot alkavat aueta.
Pienet muistamisen purot virtaavat esiin,
kuin kevään ensimmäiset vedet,
pehmeästi m***a väistämättä.
Isoäidit kuiskaavat jälleen
kieltä, jota ei puhuta huulilla
vaan sydämen hienovaraisella kuuntelulla.
Muistaminen tuo mukanaan sekä vapautta että vanhoja kipuja.
Keho avaa arkistojaan vain silloin,
kun se tuntee olevansa turvassa.
Se muistaa vanhat rajanylitykset,
eikä siksi ole heikko –
se on viisas, tarkka,
suojeleva.
Feminiininen pyhä sielu elää kaikkialla:
metsissä, merissä,
lasten katseissa,
jokaisessa naisessa,
jokaisessa, joka on joskus tuntenut elämän pulssin sisällään.
Se on ollut monen kulttuurin sydän –
Isis, Shakti, Ilmatar, Gaia –
kaikki saman tarinan eri nimiä.
Mitä vanhemmaksi nainen kasvaa,
sitä vahvemmin tuo sisäinen joki virtaa.
Vaihdevuosien jälkeen hermosto järjestyy uudelleen,
ja moni nainen löytää itsestään uudenlaisen
näkemisen, tuntemisen, ymmärtämisen.
Muinaiset kansat tiesivät tämän
ja pitivät vanhempia naisia yhteisöjen tukipilareina,
viisauden kantajina.
Veri, niin fyysinen kuin symbolinen,
on ollut kulttuureissa pyhä,
elämän jatkumon hiljainen kieli.
Kun veren virtaus ulospäin päättyy,
sen liike alkaa kääntyä sisäänpäin –
kohti muistoja,
kohti sisäistä heräämistä.
Tämä on aikaa, jolloin nainen valmistuu
saamaan paikkansa viisaiden joukossa,
niiden, jotka muistavat
sekä omansa että edeltäjiensä tarinat.
Naisen keho ei ole koskaan rikki.
Se sulkeutuu, kun sen täytyy suojella.
Se avautuu, kun se tuntee turvan.
Se ei tee mitään vahingossa.
Se muistaa, koska sen tehtävä on kantaa.
Ja kun se vihdoin saa levätä turvassa,
se alkaa virrata kuin joki,
pehmeänä, elävänä, vapaana.
Näin pyhä feminiini syttyy uudelleen –
ei yhtenä suurena liekkinä,
vaan tuhansina pieninä valoilta,
jotka heräävät jokaisessa naisessa,
yksi solun hengitys kerrallaan.
Liljan 💞
