27/05/2026
Vesiputouksen takana
Hän juoksi pimeydessä.
Ei sellaisessa pimeydessä, joka syntyy yön tullessa, vaan pimeydessä, joka oli vanhempi kuin yö itse. Siellä ei ollut auringonnousuja eikä iltoja. Ei tähtiä. Ei kuuta. Oli vain loputon mustuus, joka nieli etäisyydet ja vääristi muodot.
Kallioiden välissä virtasi mustia virtoja. Metsät kohosivat ympärillä kuin kivestä veistetyt varjot. Joskus niiden lomasta näkyi liikettä.
Silloin hän juoksi kovempaa.
Hirviöt eivät olleet eläimiä.
Eivät ihmisiä.
Ne olivat jotakin siltä väliltä.
Joskus hän näki niiden silmät ennen niiden ruumista. Joskus hän kuuli niiden hengityksen, m***a ei nähnyt mitään. Joskus ne kulkivat hänen rinnallaan pimeyden toisella puolella, juuri näkökyvyn rajalla.
Ne etsivät häntä.
Aina.
Ja hän pakeni niitä.
Aina.
Kerran, paetessaan syvälle kallioiden väliin, hän kuuli veden äänen.
Se oli outoa.
Tässä maailmassa vesi oli yleensä hiljaista.
M***a tämä kohisi.
Hän seurasi ääntä ja saapui suuren rotkon reunalle.
Sen keskeltä syöksyi alas valtava vesiputous.
Se hohti hopeisena pimeyden keskellä kuin taivaasta pudonnut valo.
Nainen jäi katsomaan sitä.
Ja silloin hän näki miehen.
Vesiverhon toisella puolella.
Kulkijan.
Mies seisoi kirkkaassa päivänvalossa.
Aurinko kimalsi veden pinnassa hänen ympärillään. Tuuli liikutteli puiden latvoja. Taivas kaartui sinisenä hänen ylleen.
Maisema näytti mahdottomalta.
Kauniilta.
Melkein kivuliaalta katsella.
Nainen astui lähemmäs.
Kulkija oli vain muutaman askeleen päässä.
Jos vesiputousta ei olisi ollut, hän olisi voinut koskettaa tätä.
M***a heidän välissään ei ollut pelkkää vettä.
Siinä oli maailma.
Kaksi todellisuutta kohtasi tässä paikassa hetkittäin, m***a ne eivät koskaan sulautuneet yhdeksi.
Nainen tiesi sen.
Silti hän palasi sinne yhä uudelleen.
Päivä toisensa jälkeen.
Vuosi toisensa jälkeen.
Jos aikaa ylipäätään oli olemassa.
Joskus hän näki Kulkijan istumassa rannalla.
Joskus kulkemassa metsässä.
Joskus katsomassa taivaalle ajatuksissaan.
Mies ei koskaan katsonut suoraan häneen.
Ei koskaan nähnyt häntä.
Ei edes silloin, kun nainen seisoi aivan hänen edessään vesiverhon toisella puolella.
Se sattui enemmän kuin hirviöiden kynnet.
Eräänä päivänä nainen istui vesiputouksen juurella ja katseli miestä pitkään.
Kulkija näytti väsyneeltä.
Hän seisoi rannassa kädet taskuissaan ja tuijotti kaukaisuuteen.
Sellaisena hetkenä kaipaus tuntui lähes sietämättömältä.
Nainen olisi halunnut sanoa jotakin.
Mitä tahansa.
Kysyä kuka mies oli.
Kertoa ettei tämä ollut yksin.
Kertoa että jossakin, aivan lähellä, oli joku joka ajatteli häntä joka päivä.
M***a sanat eivät kulkeneet maailmojen läpi.
Ei yksikään.
Silloin nainen alkoi laulaa.
Hiljaa.
Melkein kuiskaten.
Vanhaa sävelmää, jota hänen äitinsä oli joskus laulanut kauan sitten.
Laulu nousi ilmaan ja suli vesiputouksen kohinaan.
Toisella puolella Kulkija pysähtyi.
Naisen sydän hypähti.
Mies kohotti hitaasti päätään.
Katsoi ympärilleen.
Ei nähnyt ketään.
M***a jäi kuuntelemaan.
Nainen jatkoi lauluaan.
Kulkija sulki silmänsä.
Tuuli tyyntyi.
Ranta hiljeni.
Hetken ajan mies vain seisoi siinä ja kuunteli.
Kuin muistellen jotakin.
Kuin etsien jotakin, jota ei osannut nimetä.
Kun laulu päättyi, mies avasi silmänsä.
Hän hymyili surullisesti.
Niin surullisesti, että nainen tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
Sitten Kulkija jatkoi matkaansa.
Niin kuin aina.
Nainen seurasi häntä katseellaan.
Kunnes mies katosi puiden väliin.
Hiljaisuus palasi.
Pimeys liikkui jälleen metsissä.
Kaukana hirviöt heräsivät.
Hän tiesi joutuvansa pian jatkamaan matkaa.
Pakenemaan jälleen.
M***a vielä hetken hän jäi seisomaan vesiputouksen ääreen.
Hopeinen vesi kohisi lakkaamatta kahden maailman välissä.
Toisella puolella kulki mies, joka kuuli toisinaan kauniin laulun eikä tiennyt, kuka sitä lauloi.
Tällä puolella seisoi nainen, joka tiesi tarkalleen kenelle lauloi.
Hän kosketti vesiverhoa sormenpäillään.
Kylmä värähdys kulki veden läpi.
Kulkija oli jo poissa näkyvistä.
Silti nainen hymyili.
Haikeasti.
Lempeästi.
Sellaisella tavalla kuin hymyillään asioille, joita ei voi saada, m***a joita ei myöskään halua unohtaa.
Sitten hän kääntyi ja lähti takaisin pimeyteen.
Vesiputous jäi kohisemaan heidän väliinsä.
Ikuisena rajana.
Ikuisena siltana.
Niin lähellä, että he saattoivat aistia toisensa.
Niin kaukana, etteivät he voisi koskaan koskettaa.
