Jenni Aarnivalo - Vääpeli toimintakyky

21/03/2026

Kun tieto ei riitä – kuka kantaa vastuun kokonaisuudesta?

Viimeaikainen tapaus on nostanut esiin vakavan kysymyksen viranomaistoiminnan rakenteista.

Tietoa väkivallan riskistä oli. Huoli oli tunnistettu.
Silti kokonaiskuva ei muodostunut tavalla, joka olisi mahdollistanut lasten suojelemisen ajoissa.

Tilanne ei viittaa yksittäiseen virheeseen, vaan laajempaan ilmiöön:

👉🏻 vastuu on hajautunut useille toimijoille, eikä kukaan kanna kokonaisvastuuta riskin arvioinnista ja siihen reagoimisesta.

Kun tieto jää erillisiksi havainnoiksi eri järjestelmissä, sen merkitys heikkenee.

‼️ Samalla herää kysymys siitä, missä määrin järjestelmät tukevat myös inhimillistä vastuunkantoa — kykyä nähdä yksittäisten tietojen taakse ja toimia ajoissa.

Kyse ei ole vain tiedon saatavuudesta, vaan sen yhdistämisestä, tulkinnasta ja siitä, kuka tekee päätöksen toimia.

Miten varmistamme, että vakava riski tunnistetaan kokonaisuutena — ja että vastuu sen käsittelystä on selkeä?

Tykkää | kommentoi | jaa tämä, jotta keskustelu tavoittaa myös päättäjät.



.yhdistys

20/03/2026

Kuinka moni on ollut tilanteessa, jossa viranomaiset ovat tulkinneet traumareaktion todellisuudentajua heikentävänä sairautena?

, ja , sekä on tätä narratiivia ylläpitäneet yli kaksi vuotta.

19/03/2026

Voiko yhteiskunta olla onnellinen, jos yksittäiset kokemukset kertovat muuta?

Suomi on jälleen maailman onnellisin maa. Se on hieno asia.

Samaan aikaan keskustellaan luottamuksesta julkisiin palveluihin – ja siitä, miksi ihmiset hakeutuvat yhä useammin yksityiselle puolelle.

Luottamus ei synny pelkästä oletuksesta, vaan kokemuksesta.

Siksi on syytä kysyä:
miten luottamus rakentuu tilanteissa, joissa päätöksillä on ihmisten elämään pysyviä vaikutuksia?

Yhteiskunnan toimivuutta ei mitata vain keskiarvoilla, vaan myös sillä, miten yksittäiset ihmiset tulevat kohdatuksi.

Miten luottamus ansaitaan takaisin?









yhdistys

18/03/2026

Annoin tänään itselleni parhaimman syntymäpäivälahjan.

1,5 kk evakon jälkeen pääsimme Pikku-Matin kanssa takaisin kotiin. Matti kotiutui heti.

Minä taas purin töiden jälkeen kaiken sen, mitä olen kantanut. Jokainen lapion polkaisu ja oksien katkaisu meni ajatuksissa niille, jotka ovat kohdelleet minua väkivaltaisesti, niille jotka ovat kääntäneet selkänsä, niille jotka ovat hiljaisuudellaan hyväksyneet, ja niille viranomaisille, jotka ovat valinneet suojella itseään oikeudenmukaisuuden, lain ja ihmisoikeuksien sijaan.

Se tuntui hyvältä. Vapauttavalta.

Oli ihanaa ❤️

18/03/2026

Ohittiko “mielisairaan” leima myönnetyn teon?

Lähdin lasteni kanssa turvakotiin tammikuussa 2024, ja minut leimattiin mielisairaaksi.

Viranomaisasiakirjoissa, minun on kuvattu elävän pelonsekaisessa maailmassa – ja että kokemani väkivalta olisi vain kuvitelmaa.

Kuukausien aikana väitteitä toistettiin niin kauan, että myös perhepiirissäni alettiin uskoa niihin.

Tilanne johti siihen, että jouluna -24 minua painostettiin keskusteluun, johon en halunnut osallistua.

Kieltäydyin toistuvasti.
Minua syytettiin tilanteen ongelmaksi.

Kun sanoin, että nyt riittää ja yritin poistua, minuun kohdistui fyysinen teko.

👉 Teko myönnettiin samana iltana.

Tein rikosilmoituksen.

Seuraukset?

– halveksuntaa perhepiirissä
– eristäminen, myös suhteessa alaikäisiin lapsiin
– väitteet siitä, että mitään väkivaltaa ei ole tapahtunut
– ja että olen kuvitellut kaiken

Poliisi ei aloittanut esitutkintaa.

Samaan aikaan väitteet levisivät:
– perheeseen ja yli sukurajojen
– viranomaisille
– oikeusprosesseihin

👉 Väitteitä käytettiin minua vastaan myös lapsiini liittyvässä huoltajuusoikeudenkäynnissä ja olosuhdeselvityksessä, jossa minusta pyrittiin muodostamaan epävakaa kuva.

Tästä huolimatta psykiatrian erikoislääkäri on toistuvasti lausunut, etten ole harhainen eikä minulla ole todellisuudentajua heikentävää sairautta.

Silti viranomaisarviot menivät tämän ohi.

👉 Esitutkintaa ei aloitettu.
👉 Menetin lasteni huoltajuuden.
👉 Menetin jopa tiedonsaantioikeuden – koska puhun näistä asioista julkisesti.

Ja jossain vaiheessa tapahtui jotain olennaista:

👉 huomio siirtyi muiden epäillyistä teoista minuun.

Kysyn nyt suoraan:

👉 Missä vaiheessa “syytä epäillä rikosta” -kynnys ylittyy, jos myönnetty teko ei riitä?

👉 Ja vielä tärkeämpää:

voiko “mielisairaan” leima ohittaa teon viranomaisen arvioinnissa?

Koska siltä tämä näyttää.

Yli 2 vuotta.

Aineistoa.
Kysymyksiä.
Vastauksia ei.

M***a minä olen edelleen tässä.

Hengissä.
Järjissäni.
Ja näen tämän kaiken hyvin kirkkaasti.

Erään läheiseni sanoin:

“Sua haukutaan, ettei sun pää toimi – m***a sun pää toimii vähän liiankin hyvin.”

Ehkä juuri siksi tämä ei jää tähän.

17/03/2026

Selvisin.
Vaikka minua ei uskottu.

Laillisuusvalvonta totesi myöhemmin, että viranomaismenettelyssä oli vakavia puutteita.

M***a se ei muuta sitä, mitä on tapahtunut.

💔 Se ei muuta sitä, että minut leimattiin psyykkisesti sairaaksi.
💔 Se ei muuta sitä, että menetin huoltajuuden ja tiedonsaantioikeuden.
💔 Se ei muuta sitä, että oikeusturvani ei toteutunut.
💔 Se ei muuta sitä, että väkivaltaepäilyjä ei tutkittu.

Se ei muuta sitä, mitä tämä kaikki aiheutti.

Kun lapsiltani riistettiin heidän äitinsä.

Se vahvistaa ainoastaan sen, että virheet todettiin vasta sen jälkeen, kun seuraukset olivat jo toteutuneet.

Kun yksi väite käynnistää viranomaisketjun, sen vaikutukset voivat jatkua vuosia.

Tämän tatuoinnin kävin ottamassa itselleni syntymäpäivälahjaksi selviytymisestä.

🔗 Lue koko kirjoitus: linkki biossa / kommenteissa

17/03/2026

Oikeusturvan puolesta taisteleminen voi olla toinen kokopäivätyö.

Moni ei silti näe sitä.

He näkevät vain ihmisen.
M***a eivät sitä, mitä se ihmiselle tekee.

Se näkyy kehossa ja mielessä:

☑️ selkäkipuna
☑️ lihasjumeina
☑️ silmäpusseina
☑️ tummuneina silmänalusina
☑️ ahdistuneisuutena
☑️ alakuloisuutena
☑️ unettomuutena

Kun joudut taistelemaan siitä, minkä pitäisi olla itsestään selvää, se kuluttaa.

Se on hiljainen hinta, jota moni joutuu maksamaan.

Tästä puhutaan liian vähän.

Moni käy tätä taistelua hiljaa.

16/03/2026

Toimitin poliisille uutta aineistoa.

Sain siihen sähköpostivastauksen, jossa todettiin:

“Sähköpostiviestistänne ja siihen liitetyistä liitteistä ei ilmene mitään sellaista, joka edellyttäisi poliisilta tässä vaiheessa muita toimenpiteitä.”

Samassa viestissä todettiin kuitenkin myös, että rikosilmoitus odottaa edelleen käsittelyvuoroaan poliisissa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että aineiston sisältöön otettiin kantaa, vaikka asiaa ei ollut vielä otettu varsinaiseen esikäsittelyyn.

⚖️ Mitä laki sanoo tällaisesta tilanteesta? Voiko virkamies ottaa aineiston sisältöön kantaa ennen kuin asia on virallisesti käsitelty esitutkintaharkinnassa?

Lisäksi sama virkamies on pitänyt rikosilmoitusta passiivisessa tilassa lähes kaksi vuotta ja arvioinut myös itse omaa esteellisyyttään asiassa.

16/03/2026

Kansalaisen oikeusturvaa edistävä yhdistys KOT ry kirjoittaa uudessa artikkelissa:

”Kun samaa asiaa käsittelee useampi viranomainen, jokaisella viranomaisella on lakisääteinen velvollisuus tehdä oma itsenäinen arvionsa.

Käytännössä tilanteet voivat kuitenkin muodostua monimutkaisiksi. Jos yksi viranomainen tekee tulkinnan, seuraava viranomainen saattaa käyttää sitä lähtökohtana omassa arvioinnissaan.

Kun näin tapahtuu useita kertoja peräkkäin, voi syntyä ketju, jossa:

👉🏻 ensimmäinen arvio syntyy
👉🏻 seuraava viranomainen käyttää sitä lähtökohtana
👉🏻 kolmas viranomainen viittaa aiempiin asiakirjoihin omassa päätöksessään

Tällöin alkuperäinen tulkinta voi viranomaisketjussa muuttua tosiasiaksi, vaikka sitä ei olisi koskaan tutkittu perusteellisesti tai arvioitu myöhemmissä vaiheissa itsenäisesti.

Jos tilanne jatkuu vuosia, tämä voi johtaa kokemukseen siitä, että viranomaisjärjestelmä ei enää tarkastele tilannetta avoimesti, kriittisesti tai objektiivisesti.”

Viranomaisketju ja oikeusturva

Entä jos yhden viranomaisen tekemä tulkinta alkaa ohjata koko viranomaisketjua?

Moni kuvaa tilanteita, joissa viranomaisprosessi kestää vuosia ja myöhemmät arviot alkavat nojata aiempiin tulkintoihin.

Uudessa tekstissämme käsittelemme:
💚 mitä viranomaisketju tarkoittaa käytännössä
💚 miksi itsenäinen harkinta on tärkeää
💚 miten pitkään jatkunutta viranomaisprosessia voi jäsentää

Uusi artikkeli verkkosivuillamme. Linkki biossa / kommenteissa.

15/03/2026

Miltä tuntuu, kun sinua ei uskota?

Olen viikon sulatellut LVV:n päätöstä, jossa todettiin, että Varhan lastensuojelu on toiminut laittomasti yli kaksi vuotta.

Silti kukaan ei puhu siitä tunteesta, kun haet apua – ja sinusta tehdään ongelma.
Kun kerrot väkivallan kokemuksista – ja kaikki käännetään sinua vastaan.

Se tunne on ihmistä musertava.

Et koe enää olevasi ihminen, jolla on perustuslaillisia oikeuksia.
Olet vain tapaus.

Tapaus, joka voidaan heittää sivuun.
Tapaus, jonka yli voidaan kävellä viranomaisten, poliisin ja oikeusprosessin keskellä.

Ja pahimmillaan sinut voidaan pyyhkiä omien lastesi elämästä – hetkessä.

Tästä tunteesta pitäisi puhua enemmän.

15/03/2026

Vuonna 2023 sain tämän viestin.

Minua kiitettiin siitä, että olin “leijonaemo”. 🦁
Minua kiitettiin siitä, että pidin lasteni puolia.
Minua kiitettiin siitä, että olin luonut lapsiin yhteyden, jossa he uskalsivat avautua ja luottaa.

Silloin sitä pidettiin hyvänä vanhemmuutena.

Sitten kaikki muuttui.

Minä lähdin turvakotiin.
Minä menetin huoltajuuden.
Minä menetin tiedonsaantioikeuden.

Nyt laillisuusvalvonta on todennut, että lastensuojelu on toiminut laittomasti.

Koen, että minun ja lasteni välistä suhdetta on systemaattisesti pyritty tuhoamaan: yhteydenpitoa rajoitetaan, puhelut ovat lyhentyneet, tapaamisia on estetty ja pahimmillaan lapset on eristetty minusta viikoiksi.

Lapset ovat myös lakanneet pyytämästä lupaa soittaa minulle, koska puheluita ei kuulu.
Joudun itse pitämään huolen siitä, että he saavat keskustella kanssani – käytännössä vain 2–3 kertaa kahden viikon aikana.

Olen ottanut yhteydenpidon estämisen toistuvasti puheeksi.
Keskusteluissa on myös myönnetty, että yhteydenpitoa on estetty.

Eilen tapahtui jotain, mikä pysäytti minut.

Ensimmäistä kertaa toinen lapsistani ei halunnut tulla puheluun.

Vanhemmalle se on hetki, joka sattuu syvälle.
Hetki, jota on pelännyt.

Moni kuvaa tällaista ilmiötä sanalla vieraannuttaminen.

Viime yönä näin painajaisia. Heräsin keskellä yötä litimärkänä hiestä. En yleensä edes muista uniani – m***a nyt muistan.

Ja kummallista kyllä, olen siitä kiitollinen.

Koska tiedän, että silloin aivot tekevät sitä, mitä niiden kuuluu tehdä: käsittelevät traumaa. 🧠

Minä en hiljene kokemuksistani.
Enkä tule koskaan lopettamaan taistelua lasteni puolesta.

Minä olen leijonaemo. 🦁

Ja sinä olet aliarvioinut minut.