28/12/2025
Minun pitäisi oikeasti jo nukkua. Olen aamulla lähdössä lomittamaan m***a tämä teksti jota olen muutaman päivän työstänyt alkoi tulemaan niin vahvasti mielenpäälle ettei nukkumisesta tullut mitään. Oli pakko työstää valmiiksi, ei antanut muuten rauhaa. Tässäpä tämä siis on, osa minun elämäntarinaani. Jospa tämän julkaistuaini saisin muutaman tunnin nukuttua.
Minun koko peruskoulutaipaleeni oli hyvin vaikea. Jouduin kiusatuksi jo päiväkodissa ja sama jatkui koko peruskoulun ajan. Olen sairastanut lapsuusiän epilepsian, kouristus ja poissaolokohtauksineen. Poissaolokohtauksia oli paljon myös oppituntien aikana. Koulussa opettaja poissaolokohtauksen huomatessaan kiinnitti koko luokan huomion siihen siten, että hän alkoi kohtauksen aikana ottamaan minuun kontaktia katseella, kosketuksella ja puheella. Kun tajunnan tasoni palautui siten että olin taas kontaktissa ympäristöön ensimmäinen mitä näin oli opettajan hymyilevät kasvot ja ensimmäinen mitä kuulin oli luokan nauru. Heillä kaikilla opettaja mukaan lukien oli hyvin hauskaa poissaolokohtauksieni aikana ja niiden jälkeen. Ehkä tämä oli yksi syy miksi jouduin kiusatuksi.
Olin kiusaamisen vuoksi joka päivä taistele- tai pakene tilassa. Ala- asteella pakenin ja pienensin itseäni että olisin ollut kiusaajilleni mahdollisimman näkymätön. Useasti myös karkasin koulusta kesken koulupäivän kun en enää kyennyt vastaanottamaan sitä kaikkea pilkkaa, nimityksiä, huutelua, naureskelua, ryhmästä ulos sulkemista, tavaroideni piilottelua ja turmelua, tönimisiä, lyöntejä, potkuja ja päälle sylkemisiä jne.. Koulussa ei ollut siis turvallista olla, ei psyykkisesti eikä myökään fyysisesti. Näistä koulusta pakenemisista sain tietenkin jälki- istuntoja.
Tilaisuuteni päästä pois tästä kouluhelvetistä koitti 2. luokalla. Musiikkiluokan pääsykokeet teetettiin kaikille oppilaille. Näin tilaisuuteni päästä toiseen kouluun, kiusaajieni ulottumattomiin. Näin kävikin että minut valittiin musiikkiluokalle kouluun johon oli kotoa matkaa 2 kilometria. Sen hetkiseen kouluuni matkaa oli 400 metriä ja olin siitä huolimatta joka päivä myöhässä. Kouluun lähteminen oli hyvin vastenmielistä, kukapa kauhean innokkaasti menisi vapaaehtoisesti mukiloitavaksi ja haukuttavaksi. Tämän vuoksi vanhempani tekivät päätöksen että en mene musiikkiluokalle vaan jatkan entisessä koulussa. Koska koulumatka pitenisi ja en suoriutunut lyhyemmästäkään koulumatkasta kunnolla.
Muistan kun istuin makuuhuoneessa sängynreunalla ja kuuntelin kun äidille soitettiin ja ilmoitettiin että läpäisin musiikkiluokan valintakokeet ja pääsisin musiikkiluokalle. Käsitin kuunnellessani puhelua että minut oli valittu, kuten käsitin senkin että äiti sanoi etten kuitenkaan musiikkiluokalle tule. Riemun tunne vaihtui hetkessä kauhuun. Sitä ei voi sanoin kuvailla, tunne oli pelonsekainen ja kaoottinen. Pakotieni oli juuri auennut ja samantien katkaistu. Sama helvetti siis jatkuisi. Tunsin fyysisesti romahtavani, ihan kuin olisin mennyt sisältäpäin kasaan. Palatessani ajatuksissani tuohon hetkeen tunnen edelleen saman fyysisen tunteen.
Opettaja oli aktiivisesti kotiini yhteydessä ja aikuiset mukaan lukien terveydenhoitaja, opettaja, rehtori ja kuraattori palaveerasivat. Palaverien aiheena oli että miksi Tanja ei menesty oppiaineissaan vaan oppiminen takkuaa. Opettajat olivat hyvin tietoisia kiusaamisestani. Luokanvalvoja yritti normalisoida tilannetta sanomalla minulle koko luokan edessä että onhan kaikilla muillakin lempinimiä, että miksi minä niistä niin loukkaannun. Hän kerran myös ilmeisesti yritti nuhdella muuta luokkaa sanoen heille: "Tanja ei pidä siitä että häntä kiusataan." Toisin sanottuna kiusaaminen on normaalia m***a Tanja ei nyt vain satu siitä tykkäämään. Tämä taisi olla ankarin puhuttelu mitä kiusaajilleni koulussa pidettiin. Sen sijaan että kiusaamiseeni olisi oikeasti puututtu niin sitä normalisoitiin, sille annettiin hyväksyntä ja minun suhtautumistani siihen yritettiin muuttaa.
Kuinka moni aikuinen pystyisi käymään työpaikassa jossa työkaverit jatkuvasti puhuisivat ilkeästi ja rumasti. Nimittelisivät, löisivät ja potkisivat. Sylkisivät kasvoille. Silti joka päivä olisi velvollinen menemään samaan työpaikkaan muiden olettaen että pystyisi antamaan parhaan työpanoksensa. Ei varmasti yksikään. Eikä tarvitsisikaan, koska kyse olisi toistuvasta pahoinpitelystä joka on rikos. Siihen puuttuisi vähintään työsuojelu. Silti edelleen lapsilta odotetaan tämmöistä kestävyyttä ja vahvuutta mitä aikuinenkaan ei voisi eikä olisi pakko kestää. Miten kukaan järkevästi ajateltuna voi olettaa että jos peruskoulussa joutuu jatkuvan pahoinpitelyn kohteeksi niin siitä huolimatta täytyisi kyetä oppimaan oppivelvollisuuden tuomia asioita opetussuunnitelman mukaisesti.
Minähän luovutin ala- asteen jälkeen. Minä kertakaikkiaan luovutin. Koko peruskoulujärjestelmä oli pettänyt minut. Pidin itseäni tyhmänä. Niin tyhmänä että minulla ei mielestäni ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä peruskoulusta mistään ammatillisista opinnoista puhumattakaan. Minulla ei ollut mitään tulevaisuuden näkymiä eikä toiveita sen suhteen. Niinpä löin läskiksi koko ylä- asteen. Minusta tuli häirikkö. En kunnioittanut koulujärjestelmää, muita oppilaita enkä opettajia. Kun ei millään ollut enää merkitystä. Toisaalta olinhan minä edes jossain hyvä, minusta tuli oikein hyvä häirikkö. Siinä onnistuin paremmin kuin hyvin. Sain häiriköinnistä mielihyvää ja hallinnan tunnetta. Se olinkin nyt minä joka hallitsi kaaosta.
Minulla ei ollut aiemmin ollut merkitystä opettajien eikä muiden koululaisten silmissä. Miksipä minulle olisi voinut kehittyä kunnioitus heitä tai koko koulujärjestelmää kohtaan. Murrosikä nosti siis vahvan kapinan kokemiani vääryyksiä kohtaan. Kunnioitus on vastavuoroista, sitä ei voi olettaa tai vaatia mikäli vastavuoroisuus ei toteudu. Kunnioitus ruokkii ja kasvattaa kunnioitusta.
Pelastukseni tapahtui 13 vuotiaana kun pääsin ensimmäisen kerran tallille ja näin ihan oikean ilmielävän hevosen. Minut oli jo keretty murjoa peruskoulussa siihen malliin että syrjäytymisen tie taisi olla enemmän kuin todennäköinen. M***a minä löysin hevoset ja tallimaailman. Ei ne tietenkään ihan itsestään löytyneet. Tähän tarinaan liittyy vahvasti eräs silloin 12 vuotias tyttö joka oli juuri muuttanut kotipaikkakunnalleni ja tullut samaan kouluun toiselta paikkakunnalta. Hänkin joutui koulukiusatuksi ja vieläpä ihan samantien uuteen kouluunsa tultuaan. Hänellä oli oma hevonen jota siis pääsin katsomaan. Tällä ystävälläni oli elämänkulkuuni erityisen suuri merkitys. Merkitys kantaa tänä päivänäkin 36 vuoden jälkeen. Pidämme edelleen päivittäin yhteyttä. Tästä rakkaasta ihmisestä ja meidän yhteisistä seikkailuista minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Ehkäpä näistä vielä kerronkin.
Ilman tätä ystävyyttä ja sen mukanaan tuomia hevosia tämä tyttö olisi todennäklisesti ajautunut huonoille teille. Eikä olisi saanut koskaan kasvaa omaan mittaansa. Hevoset ja tietenkin tämä rakas ystäväni paikkasivat maahan poljetun itsetuntoni. Tallimaailmassa sain hyväksynnän ja onnistumisen kokemuksia, sain myös tarvitsemani osallisuuden kokemuksen. Uskon vahvasti että ilman tätä ystävääni ja hevosia tarinani olisi ollut hyvin toisenlainen.
Uuden ystävyyden ja hevosmaailman tuomasta tuesta huolimatta en koskaan saanut peruskoulun päättötodistusta.
Hain yli 20 vuotiaana ilman päättötodistusta joustavassa valinnassa lähihoitajakouluun ja pääsin sisään ensihakemalla pelkkien pääsykokeiden perusteella. Lähihoitajakoulusta valmistuin hämmästyksekseni kokonaisarvosanalla 4.75. Tämän jälkeen hain Sairaanhoitajakouluun ja pääsin sisään ensiyrittämällä.
Muistan kun olin sairaanhoitajakoulussa ja luokkalaisillamme oli tapana kokoontua luokan eteen ennen tuntien alkua. Minä menin aina ihan toiseen paikkaan. Pois ryhmän luota. Koska minulla oli tunne ettei minua haluta ryhmään mukaan. Tämähän ei ollut totta, se oli vain trauman tuoma ajatus.
Joinakin päivinä edelleen koen vahvaa katkeruutta kokemiani vääryyksiä ja väärintekijöitä kohtaan. Joku osa minusta ei voi antaa anteeksi. Ehkä se on sisäinen lapseni jolle yritän kertoa että tänä päivänä kaikki on hyvin. Enää ei tarvitse piiloutua, pienentää itseään eikä pelätä. Olen turvassa minusta välittävien ja minua rakastavien ihmisten ympäröimänä.
Toisinaan kyseenalaistan katkeruuttani näitä väärintekijöitä kohtaan ajatellen että ne ovat olleet lapsuuden kokemuksiani. Tyhjänpäiväistä ja lapsellista aikuisiällä niitä enää miettiä. Lapsuudenkokemuksethan muistuvat mieleen lapsen silmin. Sisäinen lapseni niitä siis edelleen miettii. Varmasti koko loppuelämänsä enkä ihmettele. Onhan lapsuudestani iso osa rikottu, en ole saanut kasvaa ja kehittyä turvallisesti yhteydessä ikätovereihini ja heidän kanssasäätelyynsä.
Traumat syntvät kun mielen sietokyky ylitetään. Minun mieleni sietokyky ylitettiin joka ikisenä koulupäivänä useasti koko peruskoulun ajan. Trauma ei ole yksi yksittäinen oire vaan se nivoutuu koko minuuteen. Se vaikuttaa ihmisen koko minä- ja maailmankuvaan ja koko ajatteluun ilman että sitä edes välttämättä tiedostaa. Oireena voi olla loppuelämän kestäviä kummallisia epärationaalisia tunnetiloja, ahdistusta, masennusta ja pelkoja. Tietynlaisten ihmisten ja tilanteiden välttelyä, paniikkikohtauksia. Minulle se oli lapsuudessa myös jatkuvaa käsien pesua, pesin niin paljon käsiäni että ihoni meni rikki. Pelkäsin pakonomaisesti tauteja. Silloin puhuttiin vain liiallisesta käsien pesusta ymmärtämättä taustasyitä. Nykyisin puhuttaisiin trauman aiheuttamasta pakko- oireisesta häiriöstä.
Olen tänä päivänä lähihoitaja, sairaanhoitaja, Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaaja, Nepsyvalmentaja- opiskelija, Kalevalaisen jäsenkorjauksen opiskelija. M***a myös tallinpitäjä, hyvinvointipalvelu-, talli- ja hevospalvelu- yrittäjä
Tämä ei ole sankaritarina. Tämä on selviytymistarina, minun selviytymistarinani. Mikäli pystyisin haluaisin suojella jokaista lasta joutumasta kulkemaan samanlaista tietä jota minä olen kulkenut. Ei kenenkään pidä joutua pahoinpidellyksi suurinta osaa lapsuudestaan.
Hyvät vanhemmat, ammattikasvattajat, terveydenhuollon ammattihenkilöt, siskot ja veljet. Ennen kaikkea aikuiset. Kun te näette tai kuulette että jotain lasta kiusataan puuttukaa siihen. Puuttukaa välittömästi, mieluummin matalalla kuin korkealla kynnyksellä. Sinä saatat havaintosi kanssa juuri se ratkaiseva henkilö jonka ansiosta tilanteeseen saataisiin muutos. Kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen eivät ole yksityisasioita. Vaan koskevat koko yhteisöä ja suuremmassa mittakaavassa koko yhteiskuntaa. Hyvin monin tavoin.
Mikäli kaikki katsovat ohi niin mikään ei ikinä muutu. Ohi katsovat mahdollistavat kiusaamisen hiljaisella hyväksynnällään. He vahvistavat passiivisuudellaan kiusaamisen oikeellisuutta ja normaaliutta. Yhteisöthän määrittelevät omat norminsa, näin kiusaamisesta tulee siis normien mukaista. Hiljaisia hyväksyjiä voisi siis kutsua myös koulukiusaajiksi, koska kiusaamisen dynamiikka toimii juuri näin. Yhteisöissä joissa harrastetaan kiusaamiskulttuuria on roolit joihin aktiivisesti ja passiivisesti kiusaavat asettuvat. Osa tiedostaen osa tiedostamattaan. Kiusaajatkin tarvitsevat apua. He tarvitsevat isosti apua, kiusaaja voi pahoin. Kiusaaminen on oire mielenterveyden häiriöstä.
Kuvassa olen minä ehkä 4 vuotiaana Aarne pappani kanssa. Vielä täysin tietämättömänä minkälaisen kouluhelvetin sitä joutuukaan kulkemaan läpi. Onneksi en tiennytkään, sain lapsuudestani viettää edes osan huolettomana ja turvassa.
