15/04/2026
Joskus läheisyyden antaminen parisuhteessa ei tunnu antamiselta, vaan enemmänkin velvollisuudelta.
Kun toinen kaipaa läheisyyttäsi, aikaasi tai kosketustasi, ja huomaat ajattelevasi:
"mun pitäisi, m***a en oikeasti halua yhtään... "
Saatat tehdä sen, mitä toinen toivoo.
Olla läsnä, koskettaa, antaa.
M***a samaan aikaan...
Läheisyys ei anna voimia, vaan ennemmin tuntuu, että annat itsestäsi jotain, mitä ei oikeasti ole.
Ja sen jälkeen olet vähän tyhjempi.
Ja siinä kohtaa alkaa usein ajatukset:
mikä m***a on vikana?
miksi tää on näin vaikeaa?
tai että tässä meidän suhteessa täytyy olla jotain vialla, kun läheisyys ei toimi?
M***a usein kyse ei ole siitä, joskus voi olla.
Jos sun elämä on ollut sitä, että oot joutunut täyttämään jatkuvasti vanhemman tiedostamattomia emotionaalisia tarpeita (läheisyys, tarve tunte olonsa tärkeäksi ja rakastetuksi, kosketus jne.), varsinkin liian varhain, niin keho oppii yhdistämään antamisen kuormitukseen.
Siihen, että joudut luopumaan itsestäsi.
Silloin aikuisena toisen tarve voi tuntua yllättävän raskaalta. Vaikka haluaisit antaa läheisyyttäsi, niin samaan aikaan joku osa susta vastustaa ja sanoo, että ei taas tätä.
Se ristiriita voi olla tosi hämmentävä. Että haluat, m***a et vaan pysty.
Ehkä kyse ei ole siitä, ettet osaisi rakastaa tai että olisit huono kumppani. Vaan siitä, mitä sun hermosto on oppinut.
Antaminen ei muutu pakottamalla. Se muuttuu sitä kautta, että saat itse kokea, ettei sulta olla koko ajan ottamassa‼️
Että saat olla pystymättä, jos et pysty - vaikka vuoden tai kolme. Eikä siinä ole mitään väärää. Vaan se on totta. Kumppani on itse vastuussa siitä, miten hän sen kokee ja missä hänen raja menee.
Että saat myös vastaanottaa ilman, että sun pitää heti antaa jotain takaisin. Että saat vaan ottaa.
Siitä alkaa hiljalleen syntyä toisenlainen tapa olla suhteessa. Sellainen, jossa antaminen ei tunnu siltä, että menetät itsesi ja sinulta riistetään.
Tervetuloa seuraamaan tiliä jossa jaan ajatuksia kehityksellisen trauman ilmiöstä.
