08/01/2026
Lukiolaisten ikähyviskurssi on Riitta Paasimaan (kuvassa) sydäntä lähellä. Hän vetää kurssia Parolan lukiolaisille.
Riitta on tehnyt pitkään myös vapaaehtoistyötä Koivikko-kodilla saattohoidon äärellä.
Riitta luotsaa lempeästi oppilaat elämän rajallisuuden äärelle.
Lue tästä oppilas Jemina Kuosmasen päiväkirjaa ikähyviskurssilta elämän rajallisuuden, saattohoidon ja kuoleman aihepiiristä.
Ensin Koivikko-kodilta vierailtiin koululla puhumassa kuolemasta ja seuraavalla viikolla kurssilaiset pääsivät vierailemaan saattohoitokodilla Koivikossa.
Ikähyviskurssin päiväkirjasta:
Aiheena oli tänään vähän raskaampi aihe – elämän rajallisuus ja kuolema. Kouluttajina olivat Riitta Paasimaa ja Koivikko-kodin johtaja, YMT sosiaalipsykologi, psykoterapeutti Riikka Koivisto. Riikka kertoi ensin vähän Koivikko-kodista. Oli ihana kuulla, miten siellä yritetään toteuttaa ihmisten viimeisiä toiveita ja että siellä järjestetään erilaisia tapahtumia. Riikka mainitsi Koivikko-kodissa olevan hemmottelukärryn, jossa on esimerkiksi kynsilakkoja, joita käytetään potilaille. Käsittelimme tunnilla kuolemaa monelta eri kantilta: mitä se tarkoittaa, miten se vaikuttaa, miten siihen suhtaudutaan eri tavalla, läheisten rooli, mitä tunteita herättää, voiko siihen olla valmis, miten se voidaan tehdä kivuttomaksi, ihmisten viimeiset toiveet. Riikka selitti myöskin, mitä hänen työnkuvaansa kuuluu. Mieleeni jäi yksi Riikan käyttämä psykoterapiamenetelmä: EMDR-terapia, jota käytetään erityisesti traumaattisten ja psyykkisesti kuormittavien kokemusten hoitoon. Hän demonstroi sen meille tekemällä sen Riitalle. Se oli hyvin mielenkiintoista. Tunti muutti omaa näkökulmaani kuolemasta: tuntuu, että suhtaudun siihen ehkä vähän rauhallisemmin. Riikka ja Riitta puhuivat kuolemasta niin hennosti ja lempeästi. Heidän molempien äänet ovat pehmeitä ja hentoja. Tuntui vähän niin kuin pehmeä peitto olisi laskettu päälleni hitaasti. Riikka sanoin, että kuolema voi olla kaunis asia ja ymmärrän tunnin jälkeen miksi.
Vierailu Koivikko-kodilla:
Tänään pääsimme vierailemaan Koivikko-kodissa, joka tarjoaa palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa Kanta-Hämeessä silloin, kun sairauden parantaminen ei ole enää mahdollista.
Paikalle saapuessamme jätimme kamppeemme naulakkoon ja saimme valita muumimukit, joihin otimme juotavaa. Itse otin kuumaa kaakaota. Siirryimme sitten huoneeseen, jossa istahdimme alas sohville kuuntelemaan, kun Koivikko-kodin palvelupäällikkö Jaana sekä lääkäri Eveliina kertoivat Koivikko-kodin toiminnasta ja heidän työnkuvastaan. Kuolema on koko ajan läsnä heidän työssään. Koivikko-kodissa on 15 potilasta ja yleisin ikäluokka on noin 60–80-vuotiaat. Huone, jossa olimme, oli nimeltään hiljainen huone. Läheiset tulevat sinne usein potilaan kuoltua. Siellä oli sellainen seinä, josta avautuu eräänlainen “alttari”. Kävi myös ilmi, että huoneesta verhojen takaa löytyi kylmiö, jonne vainajat laitetaan, kunnes he arkutetaan ruumisauton kyytiin.
Keskustelutuokion jälkeen teimme esittelykierroksen Koivikko-kodista. Kävimme esimerkiksi katsomassa potilaiden huonetta ja saunatilaa sekä näimme aiemmin Riikan mainitseman hemmottelukärryn. Vierailimme erään 95 vuotta täyttävän Herran luona. Hän oli erittäin herttainen, huumorintajuinen ja terävä persoona. Nauroimme hänen jutuilleen. Hän koki Koivikko-kodin oikeaksi paikaksi hänen kuntoiselle ja kaltaiselle ihmiselle, mikä oli tietysti hyvä kuulla. Kokonaistunnelma Koivikko-kodissa oli melko kotoisa, lempeä ja rauhaisa – ei ollenkaan samanlainen kuin sairaalassa. Henkilökunta vaikutti myöskin mukavalta ja vastaanottavalta. Jaana ja Eveliina kertoivatkin, että he ovat saaneet hyvää palautetta muun muassa siitä, miten potilas kohdataan omana yksilönään inhimillisesti. He myöskin kertoivat, että työntekijöille sekä vapaaehtoisille on ryhmätyönohjausta säännöllisin aikavälein. Siellä he
voivat purkaa mieltä painavat asiat pois. Pidän tätä hyvin tärkeänä, sillä se ylläpitää työntekijöiden jaksamista. Lopuksi saimme esittää omat mielipiteemme vierailusta ja kirjoittaa nimemme vieraskirjaan. Vierailu oli positiivinen ja hyödyllinen kokemus, mikä muutti ennakkokäsityksiäni saattohoidosta sekä paikoista, joissa sellaista tarjotaan, valoisammiksi. Vierailu sai minut myöskin pohtimaan omaa suhtautumistani kuolemaan ja sitä mihin päätyisi ikääntyessäni. Mieleeni jäi lause, jonka tapaamamme herrasmies ja lääkäri Eveliina sanoivat: “Kuolevallakin on tulevaisuus m***a se on vain lyhyt.”
