21/09/2025
Sunnuntain syntyjä syviä pohdiskeleva blogi. Kirjoitusvuorossa tällä kertaa Sanna.
Katkeruuden katkeamaton ketju?
Jäinpä taas eilen hienosti jumiin omien ajatusteni kanssa käytyäni velvollisuusvierailulla. Miten helposti edelleenkin niitä kiukun, vihan ja ärtymyksen tunteita nousee ja miten niitä osaisi nyt edes hieman paremmin jäsentää ja purkaa, kenties hoksata ja oppia niistä taas jotain? Osaisinko jo päästää niistä nopeammin irti?
Mietin ilkeitä sanoja, ilkeiden sanojen sanojaa - mietin itseäni, miksi minä ne ansaitsen? Miksi vuodesta toiseen olen kelvoton ja huono ihminen. Miksi en koskaan yllä rimalle, että riittäisin?
Vierailu kirvoitti pohdiskelemaan laajemminkin - millainen lapsesta kasvaa turvattomassa, rakkaudettomassa ilmapiirissä? Mihin ihmeeseen liittyy vääristynyt minäkuva, huonommuuden ja älyllisen tyhmyyden tuntemukset? Miksi rakentuu kriittinen sisäinen ääni joka mitätöi saavutukset ja vääristää todellisuuden ihan toiseksi - jopa peilikuvan itsestä. Mihin katoaa kyky ottaa vastaan rakkautta, hellyyttä tai suojaa - maailma ja ympärillä olevat ihmiset näyttäytyvät pahana. Maailman näkee pahana ja ympärillä olevat ihmiset potentiaalisina kaltoinkohtelijoina - vaikkei se olisi mitenkään objektiivinen totuus.
Jollei ole saanut osakseen hyväksyntää ja kannustusta, on todennäköisesti oppinut jo varhain turvautumaan vain itseensä. Kuvaan liittyy korostunut itsenäisyys, apua ei osaa ottaa vastaan, eikä pyytää; ”ei tarvi auttaa” on tuttua, niin kauan että uupuu. Varhaiset kokemukset ovat opettaneet myös, että minun tarpeeni ovat liikaa, ja että tunteet on parempi piilottaa. Tunteiden näyttäminen on vaarallista, koska se voi johtaa nöyryyttämiseen, hylkäämiseen, pilkkaan tai jopa väkivaltaan. Ne on vääriä, olen tyhmä.
Lapsuudessa meille siis rakentuu näkymätön kartta siitä, millainen maailma on ja millaisia ihmissuhteet ovat. Jos kartta piirtyy täyteen kipua ja pelkoa, aikuisuudessa toistaa samaa polkua tietämättään. Tämän noidankehän epänormaaliutta on vaikea ymmärtää, koska se on ollut meidän koko elämä, emme ole nähneet muuta. Vaikka kiellämme tiedostaen tarvitsemasta näitä tunteita,
niin kas kummaa - huomaamme yhä uudestaan ja uudestaan olevamme ihmissuhteissa, joissa kohdataan alistamista, nöyryyttämistä, mitätöintiä ja pahoinpitelyä – sekä henkistä että fyysistä. Tämä ei tapahdu vahingossa, eikä varmasti siksi - että nauttisi tuskasta ja epätoivosta, vaan koska se on tuttua. Paradoksaalista on, että tuttuus tuntuu turvalta, vaikka se samalla satuttaa ja pahasti.
Kun oma sisäinen tuska on liian suuri kohdattavaksi, tai on neuvoton kuinka tuskaa prosessoisi - mieli etsii keinoja paeta. Terapia on viime vuosikymmeninä saattanut tuntua mahdottomalta ajatukselta - ei siksi, ettei apua tuntisi tarvitsevansa, vaan siksi, että se on noloa, enhän minä mitään hullun leimaa halua. Ja paljastaisinko todellakaan kenellekään ne haavat, joita olen koko elämäni yrittänyt peittää. Ryyppään tai narkkaan mieluummin, tai hukutan tuskaani peleihin, nettiin, seksiin tai työhön. Häpeä estää hakemasta apua ja selviytymiskeinot johtavat vielä suurempaan häpeään ja viimeistenkin itsetunnon rippeiden murenemiseen. Tuska saattaa elää myös kehossa: fyysiset kivut ja sairaudet saavat toimia symbolina kaikelle sille, mikä on jäänyt sanoittamatta.
Kivusta ja kärsimyksestä voi tulla kuin vanha, raskas turvapeitto. Vaikka se painaa ja tukahduttaa, sen alla on silti turvallista, koska se on ainoa tuttu tapa olla olemassa. Hyvän ja aidosti eheyttävän kokemuksen äärelle ei voi jäädä, koska se tuntuu vieraalta ja uhkaavalta. Kärsimys muuttuu identiteetiksi: jos siitä luopuisi, kuka minä olisin?
Kun sitten tällaisena, keskeneräisenä lisäännyt - se maailman kaunein ja rakkain asia maailmassa saa sinulta saman tunneperinnön - jota itse kannat. Istutamme lapseen tahtomatta saman arvottomuuden kartan – ei siksi, että vihaisimme tai haluaisimme tiedostetusti satuttaa lasta, vaan siksi, että emme osaa muuta. Toistamme sitä, mitä itse opimme. Jos lapsi työnnetään etäälle, väsyneenä ja katkeroituneena elämän painosta, lapsi huomaa tämän. Alkaa uskoa, että on rasite, liian paljon, vääränlainen. Kasvaa syylliseksi jopa omasta syntymästään, oppii olevansa taakka vanhemmilleen. Yrittää loputtomasti miellyttää, olla näkymätön, kiltti ja avulias, koska uskoo, että vain niin hän voi ansaita paikan maailmassa.
M***a, jos luit näin pitkälle, niin se on ehkä merkki siitä, että jokin tässä aiheessa resonoi. Entäpä jos kannatkin menneisyyden taakkaa harteilla ja alat huomata, että sen kehän olisi aika katketa! Entä jos olisikin pienen pieni mahdollisuus siihen, että sättimisen kohteena olemisessa kyse ei olekaan minun huonoudesta vaan läheisen ihmisen omista, nähtävästi hautaan asti vuotavista haavoista. Ja ne vain osuvat omiin keskeneräisiin kohtiini, saaden minussa aikaan tällaisia tunteita. Kerta toisensa perään - kunnes lopulta alan heräämään.
Katsoessani haurasta ja vihaista ihmistä - ymmärrän että hän olisi tarvinnut turvaa ja suojelua, kannustusta ja rakkautta. Kitkerän, hyökkäävän ja ilkeän kuoren alla on kaikesta hyvästä vaille jäänyt pieni ja pelokas sielu. Eikä se näy kuin lähimmissä ihmissuhteissa. Tunnustan - olisin minäkin tarvinnut. Pysähdyn taas näiden tunteiden äärelle ja kirjoitan kartan uusiksi, katkaisen kierteen. Ainakin yhden säikeen.
Annan anteeksi.
Sanna Björkman
Alkoholisti
Alkoholistin aikuinen lapsi
Ohjaaja, psykiatrinen sairaanhoitaja
Toimitusjohtaja
MinneSarastus Oy
