23/04/2026
Juuri tänään Anskun blogissa sukelletaan siihen, miltä näyttää elämä, kun alkaa vihdoin nähdä, ettei raittiusmatka olekaan pelkästään alkoholin jättämistä. Vaan se on myös matka itseensä.
Tämä teksti uppoutuu siihen, mitä jää pinnan alle: häpeä, läheisriippuvuus, epäterveelliset ihmissuhteet – ja siihen hetkeen, kun alkaa hiljalleen sytyttää omaa sisäistä valoa.
Pysäyttävä, rehellinen ja kuvaannollisen koskettava kirjoitus siitä, mitä toipuminen oikeasti on.
Kiitos Anskulle ajatuksia herättelevästä tekstistä🌻
******************************************************
Matkalla elämässä
Juuri tänään elän raittiuteni viidettä kuukautta. Fyysisen raittiuden. Olen elänyt jo tähän mennessä pitkän, kummallisen elämän, raitistunut kerran aikaisemmin, kokenut vapauden alkoholista, m***a jäänyt uudelleen sen vangiksi, luullut jossain lamaantuneiden aivosolujen sekamelskassa, että pystyisin hukuttamaan suruni, murheeni, vihani, syyllisyyteni ja häpeäni sen tuomaan voimaan. Kun olin joulukuussa MinneSarastuksen Kartanolla perushoidossa, Misa kysyi minulta uudestaan ja uudestaan, miten se tapahtui, miten alkoholi sai luikerteltua takaisin, miten uskoin, että kykenisin juomaan hallitusti, enkä tiennyt vastausta.
Vihan, häpeän, syyllisyyden, itseinhon itse itseään ruokkiva mylly vei elämästäni ilon, vapauden, ystävät, kaiken sen hyvän, jonka olin jo saanut. Miksi? Miksi astuin uudestaan sille polulle, jonka kulkeminen on pakkomielteistä, kaukana taianomaisen aarnimetsän sammalpeitteen seassa vaeltamisesta? Se polku vie hiekka-aavikolle rohtunein huulin makaamaan, ojentelemaan kättä kohti vesitilkkaa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa Seinäjoen poliisilaitoksen putkaan.
Tunnelukot, käyttäytymismallit, henkinen raitistuminen, läheisriippuvuus. Läheisriippuvuus on sana, joka ei kerro itse asiassa asiasta mitään. Koko oireyhtymä on mielestäni niin monenkirjava, ettei sitä edes yhdellä sanalla voi selittää. Paitsi, että on hukassa. Aarnimetsään voi eksyä. Sinne ei aina valo paista. Suola-aavikolla paistaa, ihan liikaa. Ulkoinen valo on liikaa, jos ei näe omaa valoaan. Jos ei näe omaa valoaan, hakee valoa ulkoa, toisista, toisten sanomisista, eikä usko, vaikka he vakuuttavat, että sinussa on valo.
Toipumiseni tiellä sytyttelen omaa sisäistä valoani, sammuttelen niitä ulkovaloja, jotka ovat häikäisseet näkökykyni.
Maaliskuulla, edellisen blogikirjoitukseni jälkitärinöissä, kuuntelin ystävääni, jolta sain kuulla olevani huono ystävä. En ollut soitellut, kysellyt, mitä hänelle kuuluu. Se on totta. Putkamatkan jälkeen olin turvautunut todellisiin ystäviin. Ystävään, joka auttoi minut hoitoon. Ystäviin, joille voin soittaa murheissani. Ystäviin, joille soittaminen on vertaistukea puolin ja toisin.
Olin huono ystävä. En kuunnellut loppuun, mitä hänellä oli sanottavaa, jätin puhelimen ja annoin hänen puhua, kunnes lopetti. Olin sanonut, että olen tässä vaiheessa, 66-vuotiaana, uuden edessä. Että en edes kunnolla tiedä, kuka tai mikä olen. M***a meillä on historia, hän sanoi. On. Se vain oli perustettu juoksuhiekan päälle.
Tuon puhelun jälkeen kerroin miehelleni, parille ystävälleni ja 91-vuotiaalle äidilleni, että se oli siinä. He kaikki olivat nähneet ja tienneet sen, mitä minä en ollut halunnut tietää. Tämä ei ollut ensimmäinen ystävyys, jonka olin antanut muodostua taakaksi. Se on ollut toimintatapa.
En ollut soitellut. Minun ei ennen hoitoon pääsyäni ollut tarvinnut. Hän oli soitellut. Kaksi, kolme kertaa päivässä. Tai vain kerran. Kolmen, neljän tunnin puhelun. Jatkanut piittaamatta yrityksistäni lopettaa, eikä ystävälle lyödä luuria korvaan. Ei ainakaan sellaiselle, joka kertoi joka kerta, kuinka tärkeä minä hänelle olin, kuinka hänellä ei ollut ketään muuta, jolle voisi puhua kaikki asiat, ja kuinka rakas minä hänelle olin. Ei paineta sitä punaista luurin kuvaa, ei.
Wiestejä tuli. Watsap. Mitä kuuluu? Ole varuillasi!
Kuukauden ajan puhelimen soittoääni sai minut säpsähtämään. Jatkohoitoryhmän useat perättäiset viestit saivat aikaan saman rektion. Hermosto kysyi, mitä taas?
Kyllä. Olin myös itse takertunut tähän suhteeseen, niin kuin edellisiinkin. Ollut niissäkin lähes päivittäin tekemisissä, päätynyt yhteisiin harrastuksiin, kysymättä itseltäni yhtään kriittistä kysymystä, vaikka jossain sisälläni piipitti. Piiputti.
Ihmettelen vieläkin mieheni kärsivällisyyttä tämän viimeisen yltäkylläisen ystävyyden suhteen, vaikka se ilmiselvästi häiritsi yhteistä elämäämme. Vaikka se oli kuin viinalta haisematon pullo.
Ehkäpä se onkin todellista rakkautta, että antaa toisen tehdä omat virheensä. Antaa hänen itse tajuta, jos tajuaa.
Viinalta haisevat pullot olivat ongelma, m***a alkoholismissa ne ovat vain ongelman näkyvä osa. Se kuuluisa jäävuoren huippu, johon törmätään aina vain uudelleen, koska jäävuori on sulattamatta. Ilman alkoholismigeenejäni ja niiden aktivointia minäkin olisin pelkkä läheisriippuvainen, lähäri, itseäni väheksyvä, hyväksyntää ja rakkautta halajava ihmisen haamu. Alkoholismin mierontieltä sain syyn istuskella kusiaispesissä synkkien kuusten katveessa toivoen, että kuolisin siihen kirvelevään häviöön taistelussa elämän ihanuudesta, onnesta ja rakkaudesta.
Olin luovuttanut elämän suhteen, m***a elämä ei ollut luovuttanut. Se kantoi. Kaikesta huolimatta lähelläni on ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat.
Viime viikolla olin muutaman päivän äitini luona. Käyntini siellä ovat jääneet vähäisiksi. Halasimme ensimmäiseksi, kuten olemme tehneet jo vuosia. Lapsuudessani äiti oli etäinen, omista syistään, ymmärrän sen kyllä. Silti tiedän, että se on jättänyt jälkensä. Antanut alun jäävuorelleni. Halasimme, vetäydyin vähän, pidimme toisiamme hartioista kiinni. Sanoin: Minun äiti. Äiti sanoi: Minun kulta.
Elämän ihanuudesta, onnesta ja rakkaudesta ei tarvitse taistella. Se pitää nähdä.
Ansku, alkoholisti. Riippuu, mistä roikkuu.
Ystävyydestä
Anna-Leena Mantere
