14/04/2026
Terapeutin AI avusteinen kanakoppihoito. Minulla on kaksi roolia, joissa tekoäly on osoittautunut yllättävän hyödylliseksi: olen psykoterapeutti ja hoidan kanoja.
Toisessa roolissa pohditaan dissosiaatiota, häpeää, vuorovaikutusta ja hoitosuhteen hienovaraisia jännitteitä. Toisessa mietitään, miksi kääpiökana katsoo vinosti, onko uloste liian vetistä ja voiko viiriäisen poikanen tarvita lisää lämpöä.
Ja kas: molemmissa kysyn nykyään välillä apua tekoälyltä.
Tekoäly tuntee minut siis kahdesta suunnasta: psykoterapeuttina ja ihmisenä, joka kyselee kanojen, viiriäisten ja papukaijojen ulosteista huolestuttavan täsmällisesti. Se tietää, että jos kirjoitan“vetistä kakkaa”, kyse ei todennäköisesti ole metaforasta. Tämä on sekä hyödyllistä että vähän häiritsevää.
Tekoäly on parhaimmillaan kuin väsymätön assistentti, joka ei huokailee, vaikka kysyn saman asian viidennen kerran eri kulmasta. Se auttaa jäsentämään ajatuksia, etsimään mahdollisia selityksiä, strukturoimaan ja muistuttamaan, että kaikkea ei tarvitse pitää yksin päässä.
Psykoterapiatyössä tämä voi tarkoittaa tekstien luonnostelua, käsitteiden avaamista asiakkaalle ymmärrettävään muotoon tai oman ajattelun järjestämistä. Eläinten hoidossa se voi tarkoittaa oireiden erittelyä, hoitopolkujen hahmottamista ja sitä, että osaa nopeammin päättää, milloin tarvitaan eläinlääkäriä eikä enää lisää googlaamista.
Tosin eläinasioissa tekoälyllä on taipumus muuttua ylivastuulliseksi naapurin tädiksi, joka seisoo virtuaalisesti eteisessä villatakki päällä ja kysyy: “Oletko jo ollut yhteydessä eläinlääkäriin?” Tämä on tietenkin aivan oikein. M***a joskus tuntuu, että kone katsoo minua paheksuvasti, kun yritän vielä kerran selittää, että lintu on kyllä virkeä, syö ja laulaa, m***a ulosteessa on paljon nestettä. “Se voi olla harmitonta. Se voi myös olla vakavaa. Hakeudu eläinlääkäriin.” Kiitos. Tämä oli juuri se eksistentiaalinen haarukka, jossa jo valmiiksi elin.
Sama pätee ihmisten auttamiseen. Monet hakevat tekoälyltä ensiapua ahdistukseen, ihmissuhdekriiseihin, oireisiin ja epätoivoon. Se on ymmärrettävää. Kun ihminen on hädässä, hän tarttuu siihen, mikä vastaa heti. Tekoäly ei ole lomalla, ei veloita tuntitaksaa eikä näytä väsyneeltä, vaikka kysyisit saman asian kuudennen kerran eri sanoin. Tässä on myös hankala paradoksi. Tekoälyä ei pitäisi käyttää ammattilaisen korvikkeena, m***a samaan aikaan ammattilaisen apua ei aina saa silloin, kun sitä tarvitsisi. Terveydenhuoltoon, psykoterapiaan tai eläinlääkäriin voi olla jonoja, kustannuksia, maantieteellisiä esteitä tai epäselvyyttä siitä, onko tilanne “riittävän vakava”. Silloin ihminen jää helposti välitilaan: ei varsinaisesti ilman huolta, m***a ei myöskään vielä avun piirissä. Ja siinä välitilassa tekoäly vastaa heti.
Se on juuri siksi sekä arvokasta että riskialtista. Se voi auttaa ihmistä jäsentämään, mitä tapahtuu, mitä kannattaa seurata ja milloin pitää hakea apua. M***a se voi myös luoda harhan siitä, että asia on jo hoidossa, vaikka todellisuudessa ihminen on edelleen yksin olohuoneessaan, puhelin kädessä, Googlen, tekoälyn ja vähän epäilyttävän keskustelupalstan muodostamassa hoitoketjussa.
Tätä voisi kutsua nykyajan itsehoidon Bermudan kolmioksi. Parhaimmillaan tekoäly voi rauhoittaa, jäsentää ja ohjata hakemaan apua. Pahimmillaan se voi vahvistaa harhaa, tarjota liian varmoja vastauksia tai jättää tunnistamatta tilanteen vakavuuden. Sehän on vaarallinen yhdistelmä: itsevarma ääni ilman vastuuta.
Tekoäly ei ole psykoterapeutti, lääkäri, eläinlääkäri eikä viisas naapurintäti, vaikka se joskus kuulostaa kaikilta näiltä yhtä aikaa. Se on työkalu. Välillä erinomainen, välillä väärässä, välillä niin varovainen, että sen mielestä sekä parisuhdekriisi että papukaijan röyhtäisy vaativat välitöntä ammattilaisen arviota.
Silti käytän sitä.
Käytän sitä, koska se auttaa minua ajattelemaan. Se tarjoaa rakenteita, kysymyksiä, vastaväitteitä ja joskus juuri sen lauseen, jonka avulla monimutkainen asia tulee ymmärrettäväksi. Se ei korvaa ammattitaitoa, m***a se voi tukea sitä. Se ei tee minusta parempaa terapeuttia tai eläintenhoitajaa, m***a se voi auttaa minua olemaan järjestelmällisempi, lähdekriittisempi ja vähän vähemmän yksin ajatusteni kanssa.
M***a juuri tässä tulee vastaan olennainen kysymys: mitä kaikkea tekoäly oppii minusta?
Se näkee minut ihmisenä, joka kysyy psykoterapiasta, potilasturvallisuudesta, vuorovaikutuksesta, kanojen sairauksista, papukaijojen ulosteista ja joskus myös runoudesta ja moottoripyöräilystä. Se näkee minut ammattilaisena ja eläintenhoitajana. Se näkee huoleni, kiinnostukseni ja toistuvat teemani. Se ei ehkä tunne minua ihmisenä, m***a se muodostaa minusta käyttötilanteen perusteella kuvan. Tämä on samaan aikaan kätevää ja hieman karmivaa.
Siksi tekoälyä ei pidä käyttää kuin päiväkirjaa, luotettavaa ystävää tai työnohjaajaa, jolle kaadetaan kaikki yksityiskohdat ja tunnistetiedot. Psykoterapiatyössä tämä on erityisen tärkeää. Asiakastietoja, tunnistettavia tilanteita tai arkaluonteisia yksityiskohtia ei pidä syöttää tekoälylle. Sen sijaan voi kysyä yleisellä tasolla: miten selittäisin tämän ilmiön, miten rakentaisin lomakkeen, mitä näkökulmia tällaisessa vuorovaikutusasetelmassa voisi huomioida? Voi pyytää vaihtoehtoisia muotoiluja, jäsennyksiä, kysymyksiä ja lähdekriittisiä näkökulmia. Voi käyttää tekoälyä ajattelun peilinä, ei totuuden tuomarina.
Asiakkaillekaan ei ehkä kannata sanoa vain: “Älä käytä tekoälyä.” Se olisi vähän sama kuin sanoisi: “Älä googlaa oireitasi.” Kaikki tietävät, miten siinä käy. Parempi kysymys on: miten sitä käytetään viisaasti?
Älä kerro tunnistettavia tietoja.
Älä ota tekoälyn vastausta diagnoosina.
Pyydä sitä tarjoamaan useita mahdollisia näkökulmia, ei yhtä totuutta.
Tarkista tärkeät asiat ihmisammattilaiselta.
Ja jos olet akuutissa hädässä, älä jää keskustelemaan koneen kanssa yksin.
Minulle tekoäly on ollut hyödyllinen apuri sekä vastaanottohuoneen ajattelussa että kanalassa. Se ei kuitenkaan korvaa kliinistä vastuuta, kokemusta, ammattietiikkaa eikä sitä arkista viisautta, joka syntyy, kun katsoo oikeaa ihmistä — tai kanaa — riittävän tarkasti.
Ehkä juuri siinä on tekoälyn paras paikka: ei ihmisen yläpuolella, ei ihmisen sijasta, vaan muistikirjan, kirjastonhoitajan ja vähän ylivireän harjoittelijan välimaastossa. Sellaisen, jolta voi kysyä paljon. M***a jolle ei kannata kertoa ihan kaikkea.
Ja jos joku vaikuttaa oikeasti sairaalta, älä jää keskustelemaan koneen kanssa. Soita ihmiselle. Tai eläinlääkärille. Tai joskus molemmille.
