26/01/2026
Kuoleman pelko ja elämän halu
Palaan usein kirjahyllystäni löytyvään Thich Nhat Hanhin, Pelko - vapaudu pelosta tietoisella läsnäololla -kirjaan ja innostuin kirjoittamaan aiheesta nyt teillekin.
Sanotaan, että ensimmäinen traumamme on syntymä. Kohdussa kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin: Olemme yhtä ja yhteydessä äitiimme kaikin tavoin, mistään ei ole pulaa, eikä mikään ole vaikeaa. Ei tarvitse hengittää, ei tarvitse hankkia ruokaa, on lämmintä ja turvallista. Kunnes koittaa syntymän hetki. Puristus, kylmyys, kirkkaat valot, emme saa henkeä - on yskittävä keuhkot tyhjiksi, hetken tuntuu, että kuolemme. Synnymme ja syntymässä syntyy myös sekä pelkomme, että halumme elää. Se on alkuperäinen halu.
Vauvoina tiesimme, että jonkun on pidettävä meistä huolta, jotta säilymme hengissä. Senkin jälkeen, kun napanuora oli katkaistu, olimme täysin riippuvaisia aikuisista. Riippuvuus jostakusta ihmisestä tai asiasta tarkoittaa, että eräänlainen näkymätön napanuora on edelleen olemassa.
Kun vartumme alkuperäinen pelko ja alkuperäinen halu vaikuttavat edelleen. Emme ole enää vauvoja, m***a silti pelkäämme, että emme pärjää, että kukaan ei pidä meistä huolta. Myös kaikki halut, joita meille elämän aikana tulee juontavat juurensa tästä alkuperäisestä perushalusta pysyä hengissä. Halussamme löytää elämänkumppani jatkuu osaltaan halumme löytää joku, joka pitää meistä huolta.
Useimmilla myös alkuperäinen pelko jatkuu jossakin muodossa. Joskus saatamme pelätä yksinoloa tai meistä saattaa tuntua, ettemme pärjää. Se on alkuperäistä pelkoa se.
Mietin kuinka moni meistä häpeää pelkoaan ja haluaan. Jos katsoisimme niitä rauhassa, niin huomaisimme, että eihän niissä ole mitään, mikä ei olisi jokaisessa ihmisessä. Kuoleman pelko ja elämän halu. Molemmat suunniteltu nerokkaan voimakkaiksi, jottemme niitä sivuuttaisi. Ne tuntuvat tarkoituksella, jotta lajimme säilyisi ja myös lisääntyisi.
Pelko ja halu ovat, kuten me kaikki, osa luontoa. Sen sijaan, että soimaat itseäsi pelostasi tai häpeät elämänhaluasi, jospa vaan seurailet mitä sinussa tapahtuu. Missä tunne tuntuu, mikä on sen voimakkuus ja missä vaiheessa se muuttuu.
Pidän myös buddhalaisten ei-itsen ajatuksesta: tämä tunne ei ole minä tai minun, vaan ikään kuin luonnonvoima, säätila. Se ei kuulu minulle, vaan luonnolle. Minun vallassani ja vastuullani on se, miten siihen reagoin. Istunko sen kanssa rauhassa - vai annanko pelolle tai halulle ohjat?
Välillä pelon tms. tunne on niin voimakas, että se vie mennessään, järkyttää tasapainoisenkin mielen. Tällaisten hyvin voimakkaiden tunteiden juuri löytyy usein lapsuudesta tai jostakin traumaattisesta tapahtumasta, yhteistä näille on tuen ja kanssasäätelyn tarve. Kun joku tilanne tai tunne on meille liikaa, tarvitsemme toisen ihmisen säätelyapua, välillä me aikuisetkin.
Jos siis ahdistaa, pyydä rohkeasti läheiseltäsi halausta, hetkeä kainalossa tai juttuhetkeä ystävän kanssa. Aina ei tarvita edes sanoja, voi olla vaan yhdessä ja odotella tunteen laantumista.
Minulle ja monelle muullekin Rosen-kehoterapia on ollut suurena apuna elämän aallokoissa.
Varaile aikaa, jos kuulet kutsun: www.pause.fi
