Psykoterapiapalvelut Aili Schulman

09/03/2026

Pettymys

Elämän tyydyttävyys on lähes käsillä, kunnes pakenee kuin heijastus tai varjo. Ei se tavoitu hetken yhteyden ja kylläisyyden tunnelmissa. Jää vaille, puutteeseen. Pettymys, pieninä palasina tai kokemusjatkumona. Sisäänleivottuna jokaisessa ihmissuhteessa - ennen muuta suhteessa itseen.

Jos ei muutoin pettyisi, niin ainakin niin, että saadessaan sen mitä toivoi, huomaakin, ettei se ollutkaan sitä, mitä tarvitsi. Pettyneenä huomaa, ettei tiedä mitä tarvitsee - toivoo vaan jotain hyvää, ymmärtämättä, että löytääkseen hyvää täytyy tunnistaa, mitä tarvitsee. Että hyvän tavoittaa vasta yhteydessä tarpeeseen.

Jos voisikin olla täysin tietoinen tarpeistaan, joutuisi kuitenkin pettymään hyvän etsimisen polullaan - ei se vaivatta tule. Tai hyvän hyvyyttä ei näe, ennen kuin on pettynyt kyllikseen - niin viimeiseen asti, että voi nähdä uusin silmin, semmoisenaan, totta itsestä ja toisesta. Kun on oppinut tyytymään.

Ehkä hyvä on ollut siinä aina, m***a sisäisen sokeuden loitontamana. Että nähdäkseen on saatava näkönsä, kosketuspinta toiseen tavalla, joka peilaa jotain itsestä. On uskallettava elävään ja toteen kokemiseen - annettava asunto hyvälle itsessään.
Niin se on. Pettymys ja puute on ennen hyvää - ne on tyydytyksen kasvumaa. Kehityksen edellytys.

15/07/2025

Samaan aikaan

Julkinen keskustelu on täyttynyt mielenterveystyön tehokkuusvaateista, nettiterapiasta ja tekoälyidealisaatiosta. M***a ihmisen perustarve tulla ymmärretyksi ja saada empatiaa osakseen ei ole muuttunut mihinkään. Ei myöskään ymmärretyksi tulemisen kokemuksen ytimessä oleva yhteyden tarve. Tarve tulla kuulluksi ja vastaan otetuksi. Tarve tulla nähdyksi omana itsenään, omien tunteidensa, kokemustensa ja historiansa kautta. Tarve voida pysähtyä toisen kanssa itsen äärelle.

Kohtaamista ei voi korvata tekoälyllisillä keskusteluilla eikä tehtävillä tai tekemisillä. Kohtaamiseen tarvitaan pysähtyminen, hetki ajattomuutta. Tarvitaan yhteinen hengitystila, jossa assosiaatioilla on vapaus liikkua ja tunteilla tilaa tulla koettaviksi. Tarvitaan hiljainen kuuntelija, joka myötäelää elämän hämmennystä, kipua ja kärsimystä. Toinen olemaan läsnä, jotta yhteys itseen voi avautua.

Nettiterapian ja tekoälyn hyödyntämisen korostaminen ihmisen tunteiden ja kokemusten hoitamisessa saa ihmettelemään, miksi meillä on kiire päästä eroon inhimillisen ihmisen kauneimmasta ja arvokkaimmasta ominaisuudesta - kyvystä olla yhteydessä toiseen ihmiseen parantavalla tavalla. Miksi juoksemme pois siitä, mitä kaikki meistä kipeimmin tarvitsisimme - yhteydestä.

Olemmeko jo niin eksyneet, ettemme enää tavoita läsnäolon virittämää elämän ihmettä. Onko ekonominen valtakoneisto jo vaientanut ihmisen kyvyn kokea sellaista hyvää, josta yhteys ja elämä syntyy. Onko rakkauden, turvan ja suojan tarpeista luovuttava, jotta päästään ’halvemmalla’.

Vai voimmeko asettua ihmisen puolelle, kuulla, nähdä ja ymmärtää. Asettua ihmisen kokemuksellisen elämän puolelle. Voisiko ihmisen perusarvo olla säilyä kokevana ja tuntevana, yhteyden ja rakkauden kaipuisena halki elämän. Voisimmeko luopua pikahoitojen ihmeavun kuvitelmista ja vastata siihen välttämättömään tarpeeseen, josta kaikki olemme riippuvaisia syntymästä kuolemaan. Yhteyden, rakkauden ja läsnäolon tarpeeseen. Jotta elämällä ja olemassaololla olisi mieli ja merkityksellisyys.

12/01/2024

Freudin viimeinen sessio -elokuva on saanut paljon huomiota jo ennen julkaisemistaan. Lupaavaa on kuvaukset, kuinka psykoanalyysin merkitystä aletaan uudelleen arvostamaan ja näkemään psyykkisen työn mielekkyys.

Oman elämäntarinan ymmärtäminen ja läpityöstäminen on pitkä m***a vapauttava prosessi. Psykoanalyysin tehokkuus jää usein mainitsematta, kun hoitojen pituus korostuu. Syvä, persoonallisuuden rakenteita korjaava prosessi vie aikaa, m***a se on kestävää muutosta, jonka myötä oman elämänsä voi myös nähdä myönteisemmin kuin aiemmin. Vaikutus tuntuu yleensä myös ihmissuhteissa, kun voi siirtyä katkeruuden ja ahdistuksen tunnelmista enemmän kiitollisuuden ja ilon mielentiloihin.

A new film on the doctor is weak on the facts. But it marks a year in which we’ve turned to his theories to comprehend suffering – and to get treatment

27/08/2022

Elävä psykoanalyysi

Nopeiden päätösten, ratkaisujen, vastausten ja tuotosten maailmassa psykoanalyysi ui vastavirtaan. Niin kuin elävä lohi. Kuollut kala soljuu virran mukana, minne vesi milloinkin kantaa. Psykoanalyyttinen ihmiskäsitys pureutuu ytimeen, ihmisen haluun, unelmaan, merkityksen antoon, toiveeseen ja iloon, vihaan, rakkauteen ja kuolemaan. Niihin peruselementteihin, joista jatkuvan korjaantumisen potentiaali nousee. Paneutuu itsensä uudelleen kirjoittamisen mahdollisuuteen, kasvun, luovuuden ja elävöitymisen lähteeseen - yhteydessä olemisen kokemukseen.

Mielenterveyssyistä yhä useammin eläköityvä väestö etsii ravintoa jaksamiseen, innostusta ja tahtoa elämiseen - löytämättä lääkettä uupumisen kiroon tarjotusta ohjeesta tai pilleristä. Tuottamiseen, tehokkuuteen ja vaurastumiseen pyrkivä elämänmeno tahtoisi sulkea pois elämän kivun, tuskan, pelot ja epäonnet - haluaisi olla vain onnellinen. Pettyessään itseen ja toisiin, menestykseensä ja rahaansa, ihminen menettää luottamuksen myös elämään. Kadottaa uskonsa, toivonsa ja rakkautensa.

Psykoanalyysi nousee pettymyksestä: ihminen voi kasvaa ja kehittyä vain pettymysten kautta. Menetys, epäonni ja suru on välttämätön avain uuden alulle, merkityksen etsimiselle, nautinnon tunteelle, luovuudelle ja syvemmälle yhteydelle - tyydyttävälle kokemukselle siitä, että elämä kestää kantaa ihmisen koko painon. Suru avaa tien, jolla ajattelu pääsee rakentamaan siltaa pettymyksen ja tyydytyksen välille, luomaan rohkeutta luopua ja ottaa vastaan. Jotta voi tuntea tunteensa ja kokemuksensa niin kuin ne on - vahvana - ja olla itselleen totta.

Se on vastavirtaa, totta vie. Maailmassa, jossa kaikkea saa milloin vain, jossa tyydytyksen etsimisessään ihminen hukkaa ytimensä - eikä mikään enää sammuta tahtomisen janoa, eikä ravitse huutavaa tunnenälkää. Vastavirtaan uiva psykoanalyysi tuo paradoksin, jossa kaikkialta etsitty ja kaivattu löytyykin sisäisestä maailmasta, itsestä, tunnesuhteesta itseen. Sitä voi syntyä itsekseen, löytää itsensä ja elämänsä - ottaa päähenkilön paikan tarinassa, jota itse kirjoittaa. Se tuo mukanaan myös onnen tunnetta, iloa, toivoa ja nautintoa - siitä, että saa elää.

15/05/2022

Maailman onnellisimmat oireilee

Maailman onnellisin kansa - viidettä vuotta! Samaan aikaan mielenterveyden häiriöt ovat yleisin eläkkeelle jäämisen syy. Vaurastuminen ja ulkoinen hyvinvointi eivät olekaan tuottaneet iloa ja rauhaa tunne-elämään - m***a sisäinen pahoinvointi ei näy mittareissa, eikä sitä huomata, ennen kuin bruttokansantuotteen kerryttäminen vähenee. Ihminen kokevana ja tuntevana, inhimillistä kärsimysnäytelmäänsä läpielävänä yksilönä ei kiinnosta, niin kauan kuin tuottavuus vastaa odotuksia - vähintään lapsia on tehtävä! Rahan ympärille rakennettu yhteiskunta ei ehdi nähdä elämän sammuvan nuorissa, kivun ja ahdistuksen lisääntyvän kaikkein eniten niiden kohdalla, joilla muutoinkin on vähän.

”Yhteiskunta on ihmistä varten! Yhdessä rakennamme paremman tulevan!” Ja mitä muita läheisyyttä ja huolenpitoa ilmentäviä sananparsia voimmekaan lukea vaalimainoksista. M***a kun päätösnuija kajahtaa, ihminen tunteineen ei olekaan keskiössä: siinä onkin raha. Paraikaa suuriäänisesti pyritään purkamaan laajalti tarpeellista psykoterapiakuntoutusta, selitellen kaikenlaista, jotta saataisiin tuo ’tunteiluun’ käytetty raha johonkin muuhun. Otetaan sekin toivo pois, joka yksinäisellä, eristyneellä, epäonnistuneella, polullaan eksyneellä ja rakkaudettoman maailman tukehduttamalla pienellä ihmisellä olisi. Toivo, että julkisesti tuettaisiin tarpeiden ja tunteiden tunnistamiseen, rajojen löytymiseen ja vahvistamiseen, lahjakkuutensa käyttöönottoon ja itsestä huolehtimiseen. Nähtäisiin tarve toisen ihmisen huolenpitoon, läsnäoloon ja kohtaamiseen. Se toivo luo uskoa elämään ja yhteiskuntaan, jossa yksilö kokevana ja tuntevana on merkittävä.

Toivo riistetään silmiin katsoen, lupaillen uusien tuulten tuovan enemmän, parempaa ja tehokkaammin. Puhalletaan uskoa tyhjiin lupauksiin, jotta häirityn mielen hiljainen itku hiipuisi äänettömiin. M***a häiriö ei sammu eikä hiljene, vaan etsii uuden oireen. Kun tunne-elämän oirehdintaan ei ojenneta ammattiapua, jossa suhteessa toisen kanssa voisi läpityöstää elämän tuskaa, ottaa ruumis kantaakseen sen mikä jää sanoittamatta. Jotta joku kuulisi, näkisi, ymmärtäisi. Jotta voisi itse ymmärtää itseään paremmin. Ellei oirehdintaa - ahdistus, unettomuus, pelko, paniikki, yksinäisyys, ihmissuhdevaikeudet, jne. - kuulla, eikä sen merkitystä etsitä, oire puhuu kovempaa, huutaa itsensä näkyväksi ruumiissa. Puhuttelisiko kehon sairastaminen paremmin? Ottaisiko yhteiskunta vakaammin kopin, jos työstä poissaoloon ja elämän ahdinkoon kehittäisi ”oikean” ruumiillisen taudin?

Onnellisuus kokemuksellisesti on muuta, kuin talouden käppyrät ja velanotolla lisätty vauraus. Se on tunne siitä, että voi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, ymmärretyksi kokemuksineen. Psykoterapian tuloksellisuus perustuu ihmisen sisäisen korjaantumiskyvyn aktivoitumiseen ammatillisessa suhteessa psykoterapeutin kanssa. Henkisen kivun hoitaminen tunne-elämää tutkien, uusia merkityksiä löytäen ja itseymmärrystä lisäten mahdollistaa uudenlaisen ihmisenä kasvun. Sisäisen maailman vapautuessa luovuus ja kyvyt, kapasiteetti rakentaa elämää ja ihmissuhteita avautuvat arjen taidoiksi. Pitkäkestoisen psykoterapian mahdollisuuden ottaminen pois kääntyy lopulta yhteiskuntaa itseään vastaan. Vaatimuksia lisäämällä psykoterapian tarve lisääntyy edelleen, ja loppulaskuna on yhä lisääntyvät eläköitymiset tunnesyistä - vaikka se nimettäisiin ruumiin vaivaksi.

14/02/2021

Ystävänpäivänä ❣️

”Käsi kädessä me juostaan pelkäämättä kohti
Huomista, jokainen askel tähän johti
Mitä sit, jos mä kompastun
Ainakin mä nukun yöni hyvin kun еi hävetä enää”
- L. Voutilainen

Onko Rakkaus punaista - hentoista haaleaa pinkkiä, riemun punakkaa vai purppuran tumman puhuvaa? Vai onko punakkuus vain kypsymättömän kiireen tuomaa harhaa - ihastuksen ja unelman leikkiä ihmisen hauraan mielen ja väkevien viettien temmellyksessä?

Puhumme rakkaudesta löysin ja kevein tunnelmin - pilkettä silmäkulmassa ja arjesta kohottavaa viritelmää, joka luo uskoa uuteen itseen ja upeaan toiseen. Elämän suloa ja maustetta harmauteen.

Liekö rakkaus yksiväristä pinkeää kohotusta - vaiko kuitenkin monisävyisempää, tummanpuhuvampaa ja syvempää kaikkien värien ja tunteiden roisia yhtymää? Että rakkauden sylissä ihmisen koko painon voisi kantaa, ja kipeimmätkin tunnot kohdata. Olisiko niin, että voi olla rakastettu vasta, kun oma rujous ja vihakin on otettu vastaan. Ja että todella rakastaa, kun kestää ja sietää myös toisen rosoineen, särökulmineen ja vaivoineen.

Jos sen näkisi , niin kuinka syviä ja vahvoja, tummia ja rikkaita kaikki rakkauden värit olisivatkaan! Kuinka paljon ne avartaisivatkaan ajattelua, tajuntaa ja ymmärrystä ihmisestä. Ja toisivat toivoa siitä, että itsekukin kelpaisi kaikkineen, vikoineen ja vammoineen - rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan. Häpeämättä, pelkäämättä - kurottaen kohti, yhteyteen - ja liki itseään.

19/09/2020

Elämän hinta

Kohotusta, kiristystä, venetystä, jumppaa, kuntosalia ja punnerrusta taukoamatta: siinä lääkettä vanhenemista vastaan! Vaikea on ihmisen suostua vanhenemaan, heikkenemään ja haurastumaan - omaan osaansa olla olemassa vain tuokion ajan. Lyhyen hetken, ennen kuin 'valot sammuu'. Hetken, jonka sisällä koettu ja eletty, jaettu ja annettu tuottaa suuresti kipua ja valtavasti tyydytystä. Sitä tahtoisi pysäyttää ajan, jatkaa hetkiä, vuosia ja vuosikymmeniä. Tai toisina hetkinä haluaisi hypätä eteenpäin, omistaakseen jo sen taidon ja viisauden, jonka vain ajan kuluessa voi tavoittaa. Tai palata taaksepäin, korjatakseen sen, missä toivoi toimivansa toisin, estääkseen menetyksen ja pitääkseen vielä hetken kiinni siitä, mikä jätti jälkeensä vain surun. Sitä tahtoisi hallita aikaa, estää sen vääjäämätön kuluminen. On niin vaikea suostua realiteettiin, että ainoa aika, mitä meillä on, on Nyt. Ja siinä se elämä tapahtuu. Juuri nyt.

Katse, hymy, läheisyys - kurottautuminen toista kohden. Kosketus ja elävä yhteys. Jaetun ilon virkistävä voima, jaetun surun kevennys. Hyväily, hellyys ja rakkauden sulo - lempeästi läsnä toista varten. Vastaanottamassa kaikkea, rakkailta, läheisiltä, elämältä. Etsien, itseään ja toista. Löytäen ja taas menettäen. Kasvaen pettymysten tuoman kipuilun kautta, kypsyen luopumisen suolaisessa syleilyssä. Onnistuen ja epäonnistuen, silti yhä kurottaen uuteen. Voidakseen kokea elämää kylläisyydessään ja täyteydessään. Yhdessä. Ihomme kanssa kosketuksissa toisiimme, itsenämme. Siinä se tapahtuu, elämä. Oi ihana elämä! Ja siinä se tapahtuu, hetkissä ja tuokioissa, vanheneminen. Huokoset ammollaan iho kerää kokemaansa, rypistyy, ja tahtoo sitoa ajan itseen, taltioida tunnelmat uurteisiin. Mikä seikkailu, elämän matka!

Vanhenemisen hinnalla koko lysti? Kokeminen, jakaminen, ilo ja suru, riemu ja murhe, menetys ja uusi toivo? Hintalappuna vanheneminen tuntuu vähäiseltä sen rinnalla, mitä kaikkea matka pitää sisällään: mikä kokemuksellisten hetkien määrä! Elämysten virtaa ja kokemusten kirjoa, joiden kautta itse voi jatkuvasti uudistua, muuttua ja kasvaa. Suhteiden verkkoa, joka yhä uudelleen saa hämmentymään, miten vähän elämästä ymmärtääkään. Mahdollisuuksia valita, kohdata ja väistää. Ja lopulta myös sen mahdollisuuden, että omana aikanaan voi hymyillen todeta, että on kylläkseen saanut kokeilla ja kokea elämää. Että aika on riittänyt kaikkeen tarpeelliseen ja ettei vanheminen niin kummoista olekaan. Että vanheneminen sisältää elämän täyteyden. Ja vapauden ymmärtää, että ei mistään hinnasta suostuisi toiseen elämään kuin siihen, jonka itse sai etsittäväkseen, koettavakseen ja elettäväkseen – jossa saattoi löytää sen, kuka on, ja josta saattoi rakentaa haluamansalaisen. Tai vanheniko sitä, vai oppiko vain rypistyessään näkemään maailman lapsen silmin, iloiten siitä kuka on ja mitä kaikkea voi kokea juuri nyt.

19/08/2020

Ystävyyden hinta

Ystävyyden hinta on sietäminen. Sen hyväksyminen ja sen kanssa eläminen, että toinen ajattelee ja tuntee varsin eri tavalla kuin itse. Että toinen reagoi elämän tuottamaan kipuun täysin omalla tavallaan, eikä aina lainkaan toiveidemme mukaisesti. Että toinen tekee valintoja, päätöksiä ja ratkaisuja, joita emme pidä viisaina tai hyvinä, puhumattakaan ”oikeina”. Että toinen ilmaisee tunteitaan sanoin ja teoin, jotka eivät aina miellytä itseä. Odottaa huomiota ja lohdutusta itselleen silloinkin, kun et sitä kykene antamaan, ja suuntaa huomionsa toisaalle silloin, kun sinulla olisi lämpimän sylin tarve.

Se on kivuliasta, lähes sietämätöntä. Olisi niin suuri tarve, että toinen ymmärtäisi olla, toimia, puhua ja valita niillä tavoin, jotka itsestä tuntuvat mielekkäiltä ja tyydyttäviltä. Satuttaa, haavoittaa ja viiltää tunnistaa erillisyys ja erilaisuus, erityisesti hetkinä, jolloin itse on tarvitseva. Sitä voi mennä pois ja luopua ystävyydestään, vaihtaa toiseen - jolta jälleen odottaa samoja viisaita elämänpäätelmiä kuin itsellä on. Kunnes sietämisen vaikeus näyttäytyy myös siinä suhteessa.

Ihminen on pääsemättömissä: ystävyyden hinta, sietäminen, on kaikissa suhteissa, joissa syntyy toivetta ja odotusta omien tarpeiden täyttymisestä. Ja vain sietämisen kautta todentuu se kylläinen elämä, jossa ystävien ja rakkaiden kanssa voimme ajoittain kokea syvää yhteyttä, lohdutusta ja iloa matkasta, jolla kaikki kasvamme omaa tahtiamme, omien kipujemme kautta. Sietämisen kautta aukenee näkökyky myös siihen, miten toisen on yhtälailla vaikea sietää minua. Näkökyky ihmisen kohtaloon, jossa luulee itse tietävänsä oikeammin, ymmärtävänsä todemmin ja näkevänsä selvemmin - vaikka siinä näyttäytyy vain oman mielen harhainen hämärä.

04/03/2020

Runoissa tekstin sisällön vapaalle tulkinnalle jää enemmän tilaa. Tässä sinulle eilisen ajatus. ❤

Pidä se hyvä, mitä elämä antaakaan
älä päästä sitä karkaamaan
istuta itseesi, tallenna tunteeseen
rakkaus virtaa sinusta toiseen
eksyneeseen, uniseen, väsyneeseen
nostaa valoon hämärään hiipuneen

Elätä rakkautta sydämen sammiossa
kasvata, paisuta, yli läikytä tarvittaessa
anna sen tulla ja ihmiset yhdistää
se linkki on ainut mitä meistä jää
jälkeen matkan taivaltamamme
olemme vain tunnetta jakamaamme

AvonS 3/2020

23/05/2019

”Jos sinä kesytät minut
niin silloin me toisiamme tarvitsemme ... ”
- Pkku Prinssi -

Oh hoijaa, miten me jatkuvasti tarvitaan niin paljon ! Vaatetta ja tavaraa, ruokaa ja juomaa, liikuntaa ja unta, lepoa ja työtä. Ja sitten se kipeä yhteyden tarve. Läheisyyden, läsnäolon, toisen ihmisen tarve. Sen jos myöntäisi, niin sekös pelottaisi ! Jos tulisikin torjutuksi, jäisi vaille, yksin. Olisi puute ja pettymys.

Tarvitseminen ja tahtominen ei tunnu koskaan täyttyvän. Hyvinvoinnin myötä hukumme liikaan tavaraan, tarjontaan ja toimintaan - liikaan ruokaan, juomaan ja läskiin. Hukumme haluamiseen, kun mikään ei riitä ja kaikkea on tarjolla. M***a mikä sitten on tarpeeksi - onko jossain raja ? Ja jos olisi raja - ettei saisikaan mitä tarvitsee - tahtoisiko sen silti, vaikka väkisin ?

Kyky laittaa raja on mielenterveyden perusta. Rajat tahtomisiin ja tekemisiin, rajat työhön ja lepoon. Ettei juuttuisi viihteeseen yötä myöten, eikä hinkkaisi työelämässä itseään puhki. Rajat ihmisten välille, sinun ja minun. Erillisyys. Miten sen tunnistaisi, missä rajat menee - omat ja toisen ? Koskemattomuuden arvo korostuu ajassa, jolloin helppoon saamiseen tottuneena on vaikea hillitä tarpeitaan. Ei kestetä vaille jäämistä, torjuntaa eikä puutetta.

Vanha viisaus, saat sen mistä luovut, tuo järkeä tarvitsemiseen. Pysäyttää kuuntelemaan itseä ja toista. Tuo sen tuntemisen äärelle, että meillä jokaisella on tarpeemme ja rajamme. Havahduttaa päästämään irti vaatimuksista ja oikeudesta saada omille tarpeille tyydytystä. Silloin tarvitsevuus ei enää juoksuta pohjattomaan tahtomiseen, vaan ohjaa etsimään yhteyttä. Sensitiivistä kohtaamista. Vaikka tahtoisin, toinen ei välttämättä halua antaa, ja päinvastoin. Toisen ja itsen rajan kunnioittaminen tekee ihmisten välisestä yhteydestä kaunista ja herkkää. Kesyttävää ja sointuvaa. Myöntäen ja myöntyen, miten paljon toisiamme tarvitsemme.

Kuva: Marju Niskanen

13/04/2019

Ei sen kummoisempaa

”Ei pidä luulla olevansa kovin kummoinen”, sanoo pian 80-vuotias Kaj Chydenius IS:n haastattelussa. Ikä, vuodet ja vuosikymmenet ovat opettaneet nöyryyttä elämän ja toisten ihmisten kohtaamiseen. Nöyryyttä pysyä itsessään, luulematta sen kummoisempaa.
Nöyryys voidaan kuitenkin joskus harhaisesti sekoittaa nöyristelyyn, vaikka ne ovat toistensa vastakohtia.

Nöyristelijä ikäänkuin niiailee, kumartelee ja koukistelee omaa pitkän pitkää varttaan, joko toisen edessä näyttääkseen nöyrältä tai sitten ihan vaan siksi, että laskeutuisi muiden alempien tasalle. Nöyristelijä on hyvin tietoinen omasta arvostaan ja asemastaan, vallastaan ja voimastaan, jonka jättää käyttämättä niinä alentumisen hetkinä, jolloin huomaa olevan nöyristelyn paikka. Nöyristelijä sukkuloi kohti loistokkuutta naarmuttumatta, väistellen tiukkapintaisena.

Nöyrä ihminen sen sijaan on oppinut kohtaamisistaan elämän kanssa. Kokenut, tuntenut ja ottanut opikseen. Tunnistanut oman haavoittuvuutensa, oman inhimillisyytensä ja oman pienuutensa sekä elämän yllätyksellisyyden että toisten ihmisten arvon edessä. Nöyrä ihminen kokee itsensä tasavertaiseksi, kenen kanssa milloinkin. Toiseksi ihmiseksi, joka jakaa kulloinkin olemassa olevan hetken juuri tässä, palan elämää, juuri näiden ihmisten kanssa. Ei parempana eikä huonompana, vaan tasavertaisena elämän kokijana, mukana olijana, jakajana ja ilmentäjänä. Nöyryys antaa tilaa ajatuksille, ideoille ja luovuudelle. Kunnioitukselle - itselle ja toisille.

Elämän kulku vie ihmisiä erilaisten kohtaloiden ja kokemusryppäiden läpi. Joillakin tuntuu olevan tiivis suojakilpi eristeenä näissä tunneperäisissä hetkissä. Suojakilpi, joka estää kokemuksellisen oppimisen, kohtaamisen ja muuttumisen. Toisilla taas tuntuu olevan enemmän rohkeutta astella kokemusten halki estämättä tai eristämättä herkkää kosketuspintaa. Silloin monenlaisten kohtaloiden, kokemusten ja tunnelmien kautta pääsee kypsymään sisäistä ymmärrystä elämästä ja ihmisyydestä. Itsestä ja toisista. Sanoisin sitä ihmisenä kasvuksi. Hetkissä tapahtuvaksi sensitiiviseksi tieksi, joka avautuu meille jokaiselle, jos uskallamme olla avoimia itsellemme, ihmissuhteillemme ja elämän virralle. Ei se ole sen kummoisempaa.

22/01/2019

”Ole mulle vähän aikaa hän”
J.Leskinen

Kaikki sitä tahtoo, ja kaikki sen suloa himoitsee. Kaikki tahtoo olla rakastettuja, tärkeitä ja merkittäviä jollekin. Moni ajattelee, että kaikki ongelmat ratkeaisi, jos olisi joku joka rakastaisi, ihan vaan omana itsenä, itseä, sellasena ihmisenä kuin on.

Samaan aikaan rakkauden löytäminen koetaan hyvin vaikeaksi. Moni etsii kumppania, ja ystävää, kuvaten, miten tarkkaan tietää, mitä itse tarvitsee, m***a sellaista vaan ei maailmasta tunnu löytyvän. Yksinäisyys jäytää, ja ajatus rakkaudesta muuntuu ahdistavaksi puutteen kokemukseksi. Puute kaikesta siitä lohdutuksesta ja hyvästä, mikä voisi korjata ja tuoda palsamia haavoihin. Yhteyden ja jakamisen puutetta. Vaille jäämistä ja ulkopuolisuutta. Kipua syvään poteroonsa painumisesta sen sijaan, että löytäisi polkuja toisen ihmisen luo. Eristäytymistä ja valotonta hiljaisuutta läheisyyden ja lämmön sijaan. Kylmää ja hengetöntä.

Rakkauteen liitetään odotuksia ja toiveita saamisesta ja antamisesta. Jotain ihmeellistä, mitä vain harvoille tapahtuu - ja jos tapahtuu, se kestää vain hetken. M***a voisiko ollakin niin, että rakkautta on valtavan paljon enemmän saatavilla, kuin osaamme kuvitellakaan ? Voisiko olla, että rakastetuksi tulemisen kokemus, hyväksytyksi tuleminen, huolenpito ja läheisyys voisivat tulla koettavaksi monissa ihmissuhteissa ? Että enemminkin oma kykymme vastaanottaa ja uskaltautua avoimeen ihmissuhteeseen onkin rajoittimena ja esteenä. Että voisimmekin kokea mukaan pääsemistä ulkopuolisuuden sijaan, yhteyttä yksinäisyyden sijaan ja elävyyttä kuolleisuuden sijaan. Jos vaan uskaltaisimme olla tunteinemme mukana elämän virrassa ja ihmisten kanssa jakamisessa. Jos vaan uskaltaisimme elää kokemuksemme pelkäämättä ja torjumatta. Yhdessä.