06/02/2023
Oman asiakkaan tarina 💙
Kiitos hänelle rohkeudesta ❤️
Jaamme asiakkaamme luvalla hänen ajatuksiaan lähisuhdeväkivallasta:
"Lähisuhdeväkivalta.
Olen hyvin kiitollinen veronmaksaja, koska maaginen kolmas sektori saa vielä sen verran valtionapuja, että voi antaa jotain, mitä sotealueet eivät voi tarjota.
Ainakaan mulle.
Kunnalliselle kuulemma tilanteeni ja minä henkilönä ovat liian vaikeita käsiteltäväksi.
Viesti on se, että koitas pärjäillä menemään, onhan toi tosi persiistä, ota tästä numero johon soitella.
Käytännössä tämä lyhyellä tähtäimellä on tarkoittanut sitä, että olen hädin tuskin toimintakykyinen.
En esimerkiksi aina herää aamuihin. Nukun ja nukun, enkä tunne levänneeni. Tai sitten en nuku ollenkaan. Kun katolta tippuu lunta, huudan pelosta.
Lyhytmuisti ei toimi, muutkin kognitiiviset kyvyt sakkaavat. Menen huoneisiin muistamatta mitä tekemään. Teen kirjoitusvirheitä. En tiedä, mitä tapahtui tunti sitten. En tiskaa. Olen ollut vaarassa menettää kotini ja työni.
Olen edelleen.
Olen ollut ja olen taakka läheisilleni ja työyhteisölleni. Olen harjaantunut valehtelemaan ruhjeistani. Olen kömpelö, herkästi näitä mustelmia tulee.
Aika kova hinta harvoista hyvistä hetkistä.
Luen näistä oireistani perusreaktioina pitkittyneeseen hirveyteen, m***a silti ajattelen, että just mun pitäisi vaan pystyä järkeistämään kaikki tuo pois, koska olenhan rationaalinen ihminen.
Ei onnistu.
Ei enää.
Olen ihan tosi väsynyt.
En silti ole vain uhri, olen edelleen ihminen kaikkine ominaisuuksineni, vaikka nyt tosi p***assa kohdassa. Sellaisessa, jossa tämän tästä on joku muukin meistä; joku, jonka me tunnemme, m***a joka ei kerro siitä.
Joka kolmas nainen.
Ensimmäistä kertaa olen nyt, kiitos Ensi- ja turvakotien liiton, saanut ihmiskontaktin, joka oikeasti voi auttaa. Sama kolmannen sektorin taho pelasti henkeni kerran ennenkin.
Viime keväänä jouduin lähtemään kotoani koska olin vaarassa.
Ystäväni ja perheenjäseneni ovat ottaneet etäisyyttä, koska ovat väsyneet pelkäämään.
Ymmärrän heitä hyvin.
He ovat kannatelleet salailuani ja valheitani ja silti tulleet paikalle muutama minuutti viranomaisten jälkeen raapimaan sirpaleita lattiasta.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että perustellusta väsymyksestä huolimatta joku aina on tullut kantamaan.
On ollut paikkoja sohvilla, kun en ole voinut mennä kotiin; on ollut olkapäitä, joita vasten itkeä, kun ei enää vaan pysty reipastelemaan.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä rakkauden piiristä, joka etsi vajaa vuosi sitten minulle asunnon hätätilanteessa.
Olen kiitollinen siitä, että oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, että kaikesta huolimatta menin palavaan taloon aina uudelleen.
Muistelen nähneeni tilaston: lähtö vaatii seitsemän yritystä.
Keskimäärin.
Se rakkaus ja kaipauskin on totta.
Tässä nyt normaalielämän larppaamisessa suonsilmästä pyritään
kuivalle maalle. Rämpimisessä kaivetaan kaikki kipeä esiin vaikka virkkuukoukulla ja uudelleeneletään jokainen tosi pelottava ja traumaattinen tilanne.
Sitten vasta voidaan katsoa saadaanko niistä riekaleista kasaan joku etäisesti kokonaista muistuttava ihminen.
Onneksi siellä pienen pöydän ja nessupaketin toisella puolen on koulutettu ammattilainen työntämässä paperia kouraan kun räkä poskella itken, miten en kestä enää yhtään itkemistä, koska itkeminenkin hävettää.
Koska joo, olennaistahan tässä on häpeä.
Tämän kaiken rinnalla kulkee prosessi, jossa papit, poliisit, tuomarit ja ihan helvetin hyvästä syystä järkyttyneet ja uskonsa menettäneet ystävät ja läheiset kysyvät että mitäs vittua nytten.
Nyt kun en varmaan hetkeen ole ihan paras mahdollinen työntekijä, ystävä tai ihmiskunnan jäsen, niin toivon luultavasti turhaan ymmärrystä.
Teen parhaani kaiken suhteen, m***a parhaani ei tässä tilanteessa ole tarpeeksi, ei ainakaan joka päivä.
Tästäkin selvitään, onhan tätä resilienssiä treenattu.
Käsi ylös, joka ei tunne ketään, joka ei olisi käynyt tätä p***aa läpi vähintään lapsuudenkodissaan?
On hyväksyttävä, että aika pitkä ja epätasainen tie on menossa.
Tiedän, että monien mielestä on kiusaannuttavaa ja väärin kertoa näistä.
Vanhana feministinä kuitenkaan en voi toimia toisin: vittuun kaikki pyhyys ja salailu.
Salailun ja väärin sijoitetun häpeän takia lähisuhdeväkivalta on erityisessä yhteiskunnan suojeluksessa tapahtuvaa piilorikollisuutta.
Uudenvuodenyönä poliisi huusi mulle, että eikö mun takia oo jo tarpeeksi usein käyty samassa osoitteessa.
Mun?
Mun takia?
Tärinäitkin Pengerpuiston laidalla kun vuosi vaihtui tien toisella puolen. Toisiaan rakastavat ihmiset avasivat skumppapulloja ja latasivat raketteja.
Joitain vuosia sitten poliisikoulun kouluttaja vitsaili keskustelutilaisuudessa siitä, miten jankkaavan ämmän parhaiten hiljentää nyrkki suussa.
Tämä p***a ei hiljaisuudella muutu.
Suomi on Euroopan toiseksi vaarallisin maa naisille.
Se mitä minulle tapahtui, voi tapahtua kenelle tahansa meistä.
Kun se tapahtuu tällaiselle semimilitantille vasemmistofemmarille, se voi tapahtua ja tapahtuu koko ajan joka kolmannelle naiselle Suomessa vähintään kerran elämässä tavalla tai toisella, riippumatta sosioekonomisesta taustasta ja ties mistä.
Jos me väkivaltaa kohdanneet aina häpeilemme ja salailemme, niin piilorikollisuus jatkuu. Jos sitä aina salataan, eivät tekijätkään saa tukea muutokseen.
Miehet tappavat kännissä toisiaan ja naisiaan. Heilläkin olisi oikeus turvaan ja tunnetyön alkeistaitoihin.
En ikinä anna Pirkko Saisiolle anteeksi sitä, että hän sanoi haastattelussa kerran, että onhan naisilla jalat. Väkivallan syklit eivät ikinä lakkaa toistumasta, jos ei mekanismeja tunnisteta.
Henkeäni ja terveyttäni uhkailtiin viimeksi pari päivää sitten, koska tietyille ihmisille ongelma ei ole koskaan se, mitä toinen tekee, ainoastaan se, että siitä voi olla seurauksia tekijälle. Ns ulkopuoliset siis uhkailivat.
Tästä päivityksestänikin on seurauksia varmasti, m***a joku raja. Olen väsynyt pelotteluun.
Joka kolmas nainen.
Mitäs lähit.
Se ei ole koskaan sun syy. Ei se ole eikä ollut munkaan.
Kuulemma tämä on vihakampanja. Mun mielestä tää on sellainen viimein riittää -tilanne."
