10/03/2021
Nainen, häpeä ja virtsankarkailu 🤦♀️
Oletko koskaan ajatellut, että voi kun olisin laihempi tai voi kun rintani olisivat isommat/pienemmät tai jotain vastaavaa. Oletko koskaan pienenä tutkinut sukuelimiäsi tai leikkinyt kaverin kanssa lääkäriä ja saanut kuulla, että ei niin saa tehdä. Se, jos mikä, on HÄPEÄLLISTÄ.
Häpeä on tunne, joka pienentää meitä valtavasti. Häpeä on tunne, jonka juuria voi olla vaikea tunnistaa. En minä voi tehdä sitä tai en voi mennä sinne, kun näytän tältä. Miltä meidän naisten pitäisi näyttää? Kuka luo meihin sen mallin, millaisia meidän pitäisi olla?
Kaipaamme ulkopuolelta tulevaa hyväksyntää, m***a osaammeko antaa sitä itse itsellemme?
Häpeä saattaa laittaa meitä piilottelemaan kehoamme vaatteilla tai et voi tehdä joitain asioita, jonkin häpeällisen asian vuoksi,mistä ei voi puhua.
✨✨✨✨Virtsankarkailu!!!✨✨✨✨✨
Oy nou, aiheena jo niin häpeällinen sanoa edes ääneen. Oletko joutunut piilottelemaan asiaa? Oletko joutunut keksimään tekosyitä sille, ettet pysty liikkumaan niin kun muut?
Hyppiminen ja pomppiminen jalat ristissä on vähän hankalaa ja näyttää hassulta. No entäs sitten aivastaminen ja vielä yllättäen. Ajatteletko, että voi kun olisi puhtaat pikkarit nyt mukana tai muistinkohan laittaa varmuuden vuoksi siteen.
Minulle on käynyt näin! Minulle häpeä nostaa punan kasvoille ja kuumotuksen poskiin. Loistan punaisena kun tomaatti ja haluaisin kaivautua maan alle, ettei kukaan näkisi minua.
Tämä on kuitenkin aihe minkä haluan jakaa muille naisille ja toivon, että tämä antaisi voimaa hoitaa vaivojamme häpeilemättä.
Tiedän, että en ole aiheeni kanssa yksin, sillä naisen virtsankarkailu eli virtsainkontinenssi on tavallinen oire, joka satunnaisena koskee puolta kaikista naisista. Säännöllinen haittaava virtsankarkailu lisääntyy iän myötä ja erityisesti vaihdevuosien jälkeen: 40–60-vuotiaista suomalaisnaisista siitä kärsii 20 % ja yli 70-vuotiaista jopa puolet. Koettua elämänlaadun heikentymistä aiheuttavan virtsankarkailun yleisyys väestössä on keskimäärin 6–7 %.(terveyskirjasto. fi )
Oletko sinä koskaan kärsinyt virtsankarkailusta?
Minulta kysyttiin pari kuukautta sitten, että RAJOITTAAKO VAIVANI elämääni? Olenko joutunut luopumaan jostain sen vuoksi?
Silloin havahduin asiaan. Mihin häpeäni kohdistuu ja rajoittaako se arkeani. Mitä voin asialle tehdä?
Minua on rajoittanut kohta 11 vuotta virtsankarkailu. Tämä asia on hävettänyt minua välillä enemmän ja välillä vähemmän, m***a aina se on ollut läsnä. Olen sepittänyt itselleni jos jonkinmoisia syitä, miksi tämä vaiva on minulla.
Se on rajoittanut minun elämääni. En ole pystynyt tekemään sellaisia asioita, joista olen haaveillut ja kaivannut elämääni.
Elämä virtsankarkailun kanssa on ollut sellaista, että on pitänyt miettiä mihin voi lähteä, mitä laitan päälle, voiko juoda paljon vettä, jos ei pääsekään vessaan, laitanko siteen varuiks, ettei vaan lirahda, en voi harrastaa mitään liikuntaa, missä hypitään tai ponnistellaan, omien lasteni kanssa en voi leikkiä hippaa tai tanssia, mitä jos joku pyytää juoksulenkille tai tulee yhtäkkiä tilanne, jossa pitäisikin liikkua nopeammin. Mitä silloin sanon, mitä jos olenkin unohtanut siteen, vähänkö hävettää.
Tilanteita on lukuisia, jossa joudun miettimään elämääni lirahtelun kautta. Lapsenikin tietää, että ei äiti voi juosta, kun sillä lirahtaa. Tiedän, että lapseni ei tarkoita sillä mitään, m***a sen kuuleminen sattuu joka kerta.
Olen käynyt fysioterapeutilla, käyttänyt kuulia, jumpannut lihaksia ja tehnyt kaiken, mitä tehtävissä on, syyttänyt itseäni, etten onnistu, en saa virtsankarkailua kuriin. Miksi juuri minä olen tällainen?
Muistan, kun minulta joskus kysyttiin, että mitä haluat tehdä viiden vuoden päästä. Minä halusin juosta. Se on ollut haaveeni toisen lapsen syntymästä lähtien.
Nyt tuosta kysymyksestä on jo seitsemän vuotta. Olin joutunut luopumaan ajatuksesta, että vielä joskus juoksisin. Olen joutunut luovuttamaan sen asian suhteen.
Ajattelin nauhaleikkausta, m***a koin olevani liian nuori sellaiseen. Eihän minun ikäiselläni pitäisi olla tällaisia vaivoja. Nyt on vaan parempi oppia elämään tämän asian kanssa. Se on minun kohtaloni, näin huomasin ajattelevani.
Päädyin syksyllä työhöntulotarkastuksen kautta fysioterapeutille. Selkäni oireilee aika-ajoin ja tiedän, että tunteeni vaikuttavat tähän. Kartoitettaessamme selkävaivojen syytä, aloimme hämmennyksekseni kuitenkin puhua raskauksista ja synnytyksistä. Lopulta pohdimme, että voisiko selkäkipu johtua virtsankarkailusta, joka on alkanut ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen.
Joudun olemaan kokoajan pienessä jännitystilassa, koska jännitän virtsankarkailua ja pelkoni vuoksi saatan selälläni kontrolloida karkailua.
Tämä keskustelu ja fysioterapeutin kannustus sai minut pohtimaan uudestaan gynekologista tutkimusta ja nauhaleikkauksen mahdollisuutta. Tilasin siltä seisomalta terveyskeskukseen ajan ja sainkin sen melko nopeasti. Lääkäri totesi, että ei ole epäilystäkään, etteikö leikkaus auttaisi, koska oireet viittasivat niin selkeään ponnistusinkontinenssiin. Hän laittoi lähetteen gynelle, jonne tuli aika kuukauden päähän.
Gynekologi oli asiasta samaa mieltä ja kysyi "miksi en tullut aiemmin?" 🤔
Sattumalta gynekologin leikkauspäivänä oli vielä vapaata ja leikkaus sovittiin onnekseni jo kuukauden päähän käynnistä.
Nyt on leikkauksesta kolmisen viikkoa. Olen käynyt jo muutamia kertoja lenkillä ja juoksuaskelia niistä puolet. Kevyesti täytyy aloitella ja samalla kuulostellen kehoani, m***a nyt olen jo niin onnellinen leikkauksella saavutettuihin apuihin, että en meinaa käsittää.
Leikkaus tehtiin päiväkirurgisella osastolla ja kokonaisuudessaan sairaalassa olin viisi tuntia. Leikkauspäivänä ja sitä seuraavana päivänä söin kipulääkettä. Muuten en ole tarvinnut mitään.
Ohjeeksi annettiin, että liikkua saa ja pitää oman voinnin mukaan. Nivuset olivat kipeät vajaan viikon verran. Tuntui kun olisin käynyt tekemässä kovan salitreenin. Tämä tunne ohjasi liikkumiseni määrää ja rauhoitti tarvittaessa.
Kahdeksantena päivänä leikkauksesta pystyin kuitenkin jo juoksemaan ilman tunnetta, että kohta lirahtaa. Tämä on aivan uskomatonta😍😍😍 Haaveeni on toteutunut❤️
Tämä leikkaus on saanut minut miettimään naiseutta, häpeää ja pelkoja. Sitä kuinka me naiset aliarvioimme itseämme. Minulle nousi vihan tunteita siitä, miksi me emme puhu näistä vaivoista enemmän. Miksi meidän pitää pitää ns. "Naisten vaivat" salassa ja piilotella niitä.
Sen jälkeen, kun minä aloin puhumaan tästä asiasta, niin suurinosa kohtaamisistani naisista on sanonut jollain tasolla kokevansa virtsankarkailua. On varmasti myös paljon muita vaivoja joista puhutaan aivan liian vähän, koska luulemme olevamme ainoita, ketä ne koskettaa.
Se, että päästämme irti piilottelusta ja vapautamme senkin voiman itsellemme käyttöön, mahdollistaa meille laajemman toimintakentän ja pääsemme vapaaksi suuremmasta häpeästä mitä uskommekaan. Ollaan avoimia ja käytetään naisenergiaa voimavaranamme 💪✨
