25/03/2021
Kontrollifriikin tarina
Riittämättömyyden, jännityksen ja häpeän tunteet sekä kummallinen olo, jolle en löydä oikein selitystä, ovat olleet minulle tuttuja matkakumppaneita pitkään. Koko Ihminen tavattavissa -koulutusohjelman ajan olen puhunut väsymättä vatsassani vellovasta kummallisesta kehotuntemuksesta, jolle en ole löytänyt loogista selitystä. Ja miten tuttua ja turvallista onkaan pyrkiä järkeilemään olotilat ja tunteet, analysoida ne näppärästi pakettiin, ratkaista paha olo ja selittää itsensä pyörryksiin.
Olen lisäksi tunnistanut miellyttämisen, joustavuuden, iloisuuden ja reippauden naamarit, joiden avulla varmistan, etten tule hylätyksi. Olen turvassa, kun kukaan ei minua hylkää. Olen vaatinut itseltäni oikeita tekoja, oikeita vastauksia, virheiden välttämistä, sitä, ettei pettymystä saa tuottaa - ei itselleen eikä muille. Joku kova ja kohtuuton on piiskannut ja vaatinut niin, koska siten varmistan, että minua rakastetaan edes joten kuten. Kokemukseni on ollut, että se mitä olen, on jotenkin vääränlaista, se mitä ja miten teen, on olennaisempaa. Eikä sisäiselle vaatijalle riitä silti mikään: se löytää pienimmätkin virheet, ja löytää ratkaisustani huomauttamisen aiheen tai selityksen, miten joku toinen valinta olisi ollut parempi. Kohtuuton se on.
M***a kontrolloimalla kaikkia sanomisiani ja tekemisiäni sisäinen kontrollifriikkini on pysynyt hengissä, varmistanut turvallisuuttani ja luonut rakkauden illuusion. Kontrollifriikki on huolehtinut riittämättömyyden, jännityksen ja häpeän tunteistani - silloin se on turvassa. Se tietää, että pyrin toimimaan sille edullisesti: kontrolloimalla kaikkia ja kaikkea, sellaistakin, joka ei oikeasti elämääni kuulu, elämällä ylivastuullisesti ja kaappaamalla myös lähi-ihmiset kontrollin armottomuuden alle.
Kun kohta neljä vuotta olen Ihminen tavattavissa -koulutuksen aikana kerta toisensa jälkeen tuonut esiin kehotuntemuksiani, itkenyt kadottamaani luovuutta tai hävennyt kaikkea monipuolisuutta ja “liikaa” itsessäni. Kun jokaisella kerralla tunteeni ja tarpeeni on kuultu ja otettu vastaan, olen kuin salaa saanut tutustua myös toisiin puoliin minussa. Vähitellen jokin luovuuden tai innokkuuden ääni on saanut vahvistua, sen puolen on ollut vihdoin turvallista tulla esiin.
Tarinassani on yksi merkittävä hetki ja harjoitus, jolloin tämä kaikki loksahti kohdilleen.
Osallistuin pienryhmäharjoitukseen, jossa jokainen jakoi toinen toiselle jonkin hetken, jolloin on tuntenut empatiaa tätä toista kohtaan. Aloitin vuoroni hieman epäröiden, m***a luottaen, että oikeat sanat kyllä löytyvät, kunhan kohtaan jokaisen ryhmäläisen vuorollaan. Mitä pidemmälle harjoitus kuitenkin eteni, sitä kovempaa joku ääni huusi: “Mokaat tämän, epäonnistut! Et erota toisistaan empatiaa ja teleä! Mikset kirjoittanut muistiinpanoja! Senkin surkimus, miten sä tollasta puhut!” Minun teki mieli kesken harjoituksen katsoa olkani oikealle puolelle: kuka huutaa noin kovaa! Niin todellinen kokemus oli. Selvisin harjoituksesta jotenkin loppuun, en muista, mitä olen kellekin sanonut, tunsin vain kuumotuksen poskillani ja punan kaulallani. Tunsin epäonnistuneeni. Seuraavana päivänä töihin ajaessa, yli 12 tuntia harjoituksen päättymisestä, tunsin häpeää: miten saatoinkin mokata niin.
Tarkastelin tätä kaikkea tapahtunutta: selkeää ääntä ja yllättävää raskasta häpeän tunnetta. Silloin oivalsin, että kontrollifriikki yritti käännyttää minua. Jotain uutta, minulle mullistavaa oli kuitenkin tapahtunut: erotin friikin äänen selvästi itseni ulkopuolelta. Oli siis olemassa joku toinen, joka kuunteli kontrollifriikin mesoamista! Minä en ollut enää tuo kontrollifriikki kokonaan, m***a tajusin, että olin identifioitunut siihen kaikki nämä vuodet. Siksi on jännittänyt, siksi hävettänyt jo etukäteen, koska kontrollifriikki ohjaa elämääni enkä Minä, jokin todellisempi aito minä, joka on ollut kaikkien suojamekanismien, miellyttämisen, suorittamisen ja pirteyden, suojissa.
Kirjoitan kokemuksesta, koska merkityksellistä on myös se, että olen kirjoittanut kontrollin ylivallasta ja sen ikeen alla elämisestä jo pitkään. Yli vuoden takaa löysin kirjoituksen, jossa “vapautan luovuuteni ja siirrän kontrollin sivummalle”. Eikä mitään kovin mullistavaa ole silti tapahtunut. Miksi? Koska topiminen ei ole vain kongnitiivinen järjen asia. Olen istunut varmasti ensimmäisenä opintovuotena Tommyn luennolla ja kirjoittanut ahmien muistiin toipumisen vaiheet: 1. Terve sairauden tunto 2. Kognitiivinen vaihe 2. Emotionaalinen vaihe 4. Toiminnallinen vaihe. Olen halunnut olla heti vaiheessa neljä: silloinhan toivun terveeksi! Suoritan toipumisen ja olen vapaa! Kontrolli on ohjannut myös toipumistani, tai niinhän se luuli näihin päiviin saakka. Tarvitsin hyvin konkreettisen ja vahvan emotionaalisen kokemuksen, että kontrollin kieli hiljeni. Toipumisen vaiheita ei voi kiirehtiä, ei edes kontrolloimalla niitä.
Kuva: Loveourplanet, Jordan_Singh, Pixabay
