21/09/2024
Teinien vanhemmuudesta.
Jossain vaiheessa tulee vastaan aika, jolloin ei enää jaa vanhemmuutta ja lasten tekemisiä muiden kanssa samoin kuin pikkulapsi aikaan. Yöunet, kiinteät ruuat, kuivaksi oppiminen. Niistä ja omasta väsymyksestä on helppo jutella muille vanhemmille, kaikki käyvät läpi suurinpiirtein samaa.
Lapsen kasvaessa ei enää halua jakaa asioita muille samoin. Koska ne ovat lapsen asioita, eivät enää niin kiinteästi osa minua. Hiekkalaatikon reunalla jakaa helposti muille omia kipupisteitään. Teinin vanhemmille ei ole hiekkalaatikkoa.
Voi kertoa kuinka koulu sujuu, muttei kehtaa sanoa lapsen näpistäneen. Harrastukset mainitaan, haistattelu ja ovien paiskominen jätetään omaksi tiedoksi. Tulevaisuuden opintohaaveet jaetaan, ylenmääräinen ruutuaika sivuutetaan. Kesätöistä iloitaan muiden kanssa, kännisekoilusta ei hiiskuta.
Ymmärrettävää, ettei lapsen asioita halua levitellä. M***a samalla teinien vanhemmat jää tosi yksin. Vaikka todellisuudessa tosi monella on ihan samoja haasteita. Murrosiän tarkoitushan on pyrkiä pois vanhemmista, kasvaa omaksi erilliseksi itsekseen. Toisilla se näkyy ulospäin selvemmin, toisilla hillitymmin.
Lapsia ei voi kauko-ohjata. Ne tekee mitä tekee, koska ne on omia yksilöitään. Vanhempana antaa ohjeita, yrittää saada jälkikasvustaan tolkun ihmistä ja kulkee rinnalla. Koska ei muuta voi.
Lapsi tekee ja kokeilee, oppii virheistään. Teininä ihan samalla tavalla, kuin pikku lapsenakin.
Vanhempi ottaa vastaan mitä tulee. Lohduttaa, toruu, keskustelee ja toivoo, että ensi kerralla menee paremmin.
Teini-ika on sellasta, että välillä ei tiiä selviääkö siitä hengissä ja yhtäkkiä leivotaan pullaa porukalla. Kaikesta selviää, vaikka ihan kaikkea ei tuu ikävä.