16/03/2026
Mä olen kyllästynyt tähän kulttuuriseen alamäkeen, jossa nainen ensin opetetaan määrittämään itsensä iän kautta, sitten hormonien kautta ja lopulta rajoitteiden kautta.
Ensin tuli vapauttava, avoin ja niin äärimmäisen tarpeellinen puhe hormoneista.
Sitten premenopaussisisältö levisi kaikkialle ja alkoi liittyä kaikkeen ja selittää kaikkea.
Lopulta naisesta tuli yksi pitkä siirtymävaihe kohti rappiota ja kuolemaa.
Vallankumous söi lapsensa.
Se, minkä piti vapauttaa nainen häpeästä, alkoikin sitoa naisia uuteen määritelmään: ole varovainen. Älä kuormita liikaa, älä vaadi liikaa, älä treenaa liian kovaa, älä stressaa elimistöä, äläkä vaan kuvittele itsestäsi liikaa.
Miksi keski-ikäisestä naisesta puhutaan niin usein kuin hän olisi ensisijaisesti yliherkkä järjestelmävika?
Kaikille ei tietenkään sovi sama elämäntyyli.
Kaikki eivät palaudu samalla tavalla.
Kaikkien kuormituskapasiteetti ei ole sama.
M***a on aivan eri asia sanoa, että kuormitusta pitää rytmittää viisaasti, kuin väittää, että ”tuossa iässä kävely ja kehonpainotreeni on parasta ja kuntosali ja sykkeitä nostava urheilu sotkee hormonitoiminnan.”
Mä haluan maailman, jossa nainen saa olla kova, herkkä, kaunis, sensuaalinen, älykäs, urheilullinen, kokenut ja elävä.
Ei siksi, että hän uhmaa ikäänsä.
Vaan siksi, että hän on elossa.
Tää oli nyt tämmöinen geriatrisen kreisibailaajan note to self.
Mikäs sulla on fiilis? Jatkakaa.
