19/03/2026
PELKO
Viime viikon olen purkanut järkyttävän määrän perimän pelkoja ja surua. Tämä aika on nyt juuri siinä tilassa, että se nostaa meille kaikille kollektiivisesti pintaan perimän tunnetraumoja niin henkisesti kuin fyysisesti.
Monella on ollut pitkittynyt flunssa tai keuhkokuume, voimat vievä vatsatauti, paniikkikohtauksia, selittämättömiä pelkoja, muistikatkoksia.
Minulle nämä tunteet purkautuivat kehollisesti vaeltavina jäytävinä kipuina ympäri kehoa. Pään tukkoisuutena, valtavana itkuna ja räkänä, epätoivona, yksinäisyytenä. Isona surumöykkynä keuhkoissa.
Lähdin seuraamaan kehon kipuja ja kysymään niiltä mitä ne haluavat minulle viestiä. Alta paljastui valtavaa näkymättömyyttä ja alistumista ja alistamista äitini äitilinjassa. Vauvojen kuolemia sota-aikana, evakkosurua ja tuskaa, isoja menetyksiä ja kivettynyttä pelkoa.
Katsoin äitiäni, tytärtäni, äitiniäitiä ja siitä ylöspäin. Halusin nähdä heidät kaikki. Halusin tulla näkyväksi heille kaikille.
Miten vaikeaa se olikaan. Mummoni oli täysin kivettynyt ja tyhjä. Hän ei millään pystynyt katsomaan meitä jälkeen tulleita. Hän ja hänen katseensa olivat täysin tyhjät ja poispäin.
Meidän välissä oli kaksi kuollutta vauvaa. Hilkka ja Maija. Mummoni esikoinen ja 4. Lapsi. Kun näin tuon, oivalsin että siksi hän ei ole voinut rakastaa äitiäni, koska hän on pelännyt niin paljon menettävänsä tämänkin tytön. Hän on rakastanut äitiäni niin paljon että ei ole voinut rakastaa yhtään. Elämän paradoksi.
Tämä avasi silmäni näkemään äitilinjaani paljon armollisemmin ja lempeämmin. Lopulta sain kolmen päivän jälkeen mummoni katsomaan äitiäni ja meitä yhdessä. Hän jopa otti äitini syliin. Minäkin pääsin.
Tunnen suurta rakkautta ja lempeyttä äitiäni ja äitini äitiä ja esiäitejäni kohtaan. He ovat joutuneet kokemaan sellaisia hetkiä, joista me emme tiedä mitään. Ja he ovat selvinneet ja nyt on meidän vuoro auttaa heitä ja puhdistaa suru, viha, syyllisyys, häpeä ja pelko pois. Se on minun ja nuoremman sukupolven tehtävä.
