
11/08/2025
Mitä teille kuuluu?
Elokuu on kohta puolivälissä. Mä harjoittelen elämää, sen hyväksymistä sellaisena kuin se tänään näyttäytyy. Viikonloppuna nousi kaikenlaista tunnetta. Sain hetken pitää rakkauden luonani, liian lyhyen hetken. M***a nyt on näin. Pakko luottaa, että joskus saan jakaa elämää enemmän yhdessä ❤️
Lauantaina oli lapsen sotilasvala. Se herkisti. Kuvittelin, kun hän lähti armeijaan, että mut valtaisi huoli. Kuten alkuun valtasikin. Melkein toivoin, että olisi valinnut muun polun kuin armeijan. Nyt näen kaiken jotenkin uusin silmin. Sotilaspastorin sanat valassa olivat erityisen koskettavia. Rukoilimme rauhaa maailmaan ja sitä, ettei niitä taitoja, joita harjoittelevat, tarvitsisi koskaan käyttää. Olen saanut keskustella lapseni kanssa monenlaisesta, myös erilaisista sodan eettisistä kysymyksistä. Tuntuu tärkeältä. Huoleni on muuttanut muotoaan.
Elokuu on itselleni aina vähän haastava töiden puitteissa. Se vie mut takaisin epävarmuuden äärelle. Muillakin lienee lomien jälkeen talous tiukilla ja aikataulutkin vielä vähän niin ja näin ennen kuin arki lähtee taas pyörimään.
Tänä vuonna elokuu toi mukanaan myös jotain syvältä kumpuavaa itsessäni. Sellaista epäonnistumisen ja häpeän sekameteliä. Vähän vaikeaa sanoittaa sitä, joten yritän parhaani mukaan vain keskittyä sen tuntemiseen ja luottamaan, että jotain tärkeää lopulta sieltä kumpuaa ymmärrykseen. Ehkä sitten osaan sitä sanoittaakin.
Ehkä siinä on kuitenkin jotain sellaista irtipäästämistä. Mun nuoret alkaa ihan todella irtautua. Mikä mä olen äitinä? Millaisen roolin toistemme elämässä saamme? Tarvitaanko mua mihin ja pystynkö just niihin tarpeisiin vastaamaan?
Nää vaikeat hetket itselläni, pitävät mut jotenkin nöyränä. Nöyränä elämän edessä, ymmärtäen ihmisyyttä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Ei ole yhtä oikeaa polkua. Ei kaikille samanlaisia keinoja löytää turvaa. Miten pysyä luottamuksessa, kun kaikki tuntuu hajoavan? Miten rakastaa itseään silloinkin, kun ei ole hyödyksi kenellekään?
Mun seinällä lukee pienellä post-it lapulla yhden mulle tärkeän nuoren kirjoittamana ja siihen seinälle joskus keväällä liimattuna, vähän suttuisesti:
”Kaikki tapahtuu syystä. Selviät kaikesta.”
Jostain syystä en pysty sitä ottamaan pois seinältä. Se tuo mulle jollain ihmeellisellä tavalla toivoa, aina kun sen luen.
Oikeastaan mun piti kirjoittaa teille markkinointiviesti m***a en selkeästi ole kovin hyvä sellaisessa lainkaan.
Joten toivon vaan sulle ja mulle lempeyttä hyväksyä se mitä just nyt on. Uskaltautumaan tuntemaan kaiken sen, mikä tässä hetkessä on tunnettava.
Täällä oon, jos kaipaat hetken hoitopöydällä. Rauhaa, rakkautta, turvaa.
Kehon ja mielen parhaaksi 💚Salla
https://varaa.timma.fi/tmisallamononen