25/10/2025
Kannamme kehossamme asioita, jotka ovat tapahtuneet pieninä, toistuvina säröinä siellä, missä olisi pitänyt olla turva. Kannamme kehossamme niitä selviytymisiä, jotka tallentuivat sinne ennen kuin ehdimme nähdä vaaran.
Turvattomuuteen jähmettynyt hengitys ja kohtaamattomat tarpeet, sanat ja katseet rakentuvat kehon kerroksiin. Jännitys, kipu ja säpsähdykset ovat joskus ainoa todiste siitä, että jokin ylitettiin. Että jokin olisi vaatinut enemmän turvaa kuin mitä silloin oli tarjolla.
Se, mikä tuntuu oireelta, voikin kantaa yritystä selvitä. Ehkäpä se sydän, joka levossaki kiihdyttää tahtiaan, on se sama sydän, joka on opetellut ennakoimaan, koska on ollut pakko. Ja ehkäpä se kurkku, jonne sanat jäävät jumiin, on kurkku, joka oppi, ettei ole lupa tulla kuulluksi. Ja se keho, joka hiljaisuudessakin säpsähtää, on keho, joka ei halua menettää turvaa enää kertaakaan.
Kehoon tallentuu pelko, m***a myös eloonjääminen. Ja tässäkin hetkessä se sama keho etsii aina reittiä turvaan. Ja ne tärkeät hetket, joissa eloonjäämisen ja pelon vuoropuhelu purkautuu ulos, ovat aina sisäänkäyntejä toisenlaiseen. Ne näyttävät sen, mikä silloin jäi tukahdetuksi, pakon edessä painetuksi. Sen, mikä olisi ansainnut lempeyden ja turvan.
Ja kun oikein kuulet, voit aistia niiden viestin. Että sinä selviydyit silloinkin, kun kukaan ei nähnyt miten. Ja että tässä hetkessä sinä et enää tarvitse samoja suojia. Saat laskea sen, mitä kannoit. Ja kun sen teet, niin ennen pitkää huomaatkin, että tässä kehossa on koti.
Ja tässä kehossa on lupa levätä.
