30/12/2025
Helsingin Sanomissa pohdituttava kirjoitus:
Elämme aikaa, jossa tunteista on tullut niin vahva auktoriteetti, että uhriksi asettuminen voi syrjäyttää itse asian – ja jossa yksilöllisyys voi muuttua toksiseksi: eri tavalla ajattelevat koetaan uhaksi.
Uhriutumisesta on tullut näkyvä osa nykykulttuuria. Yksilöllistyminen on tuonut paljon hyvää – vapautta olla oma itsensä, tilaa omille valinnoille ja laajemman hyväksynnän erilaisuudelle. M***a tämän rinnalle on noussut ilmiö, jota Liisa Keltikangas-Järvinen kutsuu toksiseksi yksilöllisyydeksi: ajattelutapa, jossa kaikkien tulisi ajatella, toimia ja puhua samalla tavalla kuin minä, ja erilaisuus koetaan uhkana. Asioille määritellään tarkat termit ja toisia vartioidaan herkeämättä sen varalta, ”ajattelevatko he oikein”.
Tämä näkyy esimerkiksi ”turvallisen tilan” käsitteen muutoksessa. Alun perin turvallinen tila syntyi juuri siitä, että sai sanoa ääneen myös epämiellyttäviä, epäsuosittuja tai normien vastaisia mielipiteitä. Nyt käsitettä käytetään päinvastoin: muiden pitää varoa sanojaan, jotta kukaan ei tuntisi itseään epämukavasti. Uhriutuminen antaa näin vallan määritellä keskustelun rajat.
Arjessa uhriutuminen voi tukahduttaa keskustelun kokonaan. Kun joku ilmoittaa tulleensa loukatuksi, faktat menettävät merkityksensä. Kokemusta ei voi kyseenalaistaa, ja ensimmäinen uhri ”voittaa”. Tutkimukset osoittavat, että voimakas uhriutumistaipumus liittyy usein haluun saada huomiota, valtaa ja oikeutus aggressiiviselle käyttäytymiselle.
Taustalla on myös suurempi kysymys resilienssistä. Aikaisemmin selviytyjä oli se, joka jatkoi eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Nyt selviytyjäksi mielletään yhä useammin se, joka jää tunteidensa keskelle ja odottaa muiden mukautuvan niiden ympärille. Kulttuurissamme on yhä vähemmän sellaista, joka aidosti vahvistaa kestävyyttä ja sitkeyttä.
Vaikka todellinen epäoikeudenmukaisuus on aina syytä nostaa esiin, kaikki uhripuhe ei rakenna yhteistä hyvää. Jos keskitymme vain omiin tunteisiimme ja oikeuksiimme, katoaa kykymme kompromisseihin, erilaisuuden sietämiseen ja yhteisen todellisuuden jakamiseen. Ja silloin yksilöllisyys ei enää ole vapautta – vaan muoto vallankäyttöä.
Lähde: Helsingin sanomat Anne Haikola, sosiaalipsykologi Janne Viljamaa kirjoitti aiheesta, London School of Economicsin, viestinnän professori Lilie Chouliaraki, aivotutkija Lauri Nummenmaa kirjassaan Pahuus, moraalista arviointia tutkinut Ekin Ok.