20/11/2025
Itsesabotaasi on kummallinen kumppani. Se hiipii vierellemme silloin, kun olemme juuri tarttumassa johonkin tärkeään: unelmaan, päätökseen, muutokseen. Juuri kun ote vahvistuu, jokin sisällämme kuiskaa: “Ehkä ei. Ei vielä. Ei minä.” Ja ennen kuin huomaamme, olemme vetäneet maton omien jalkojemme alta.
“Itsesabotaasi” kuulostaa mielestäni liian ankaralta, ikään kuin ihminen tahallaan tekisi itselleen pahaa. Usein kyse on kuitenkin jostakin pehmeämmästä: suojautumisyrityksestä, epävarmuudesta tai vanhoista selviytymiskeinoista, jotka eivät enää palvele. Puhun ennemmin sisäisestä vastarinnasta tai rajoittavista kaavoista. Ne korostavat, että jokin osa meistä epäröi muutosta tai että se on vain itsen suojelemista vanhalla tavalla. Kun termin sävy pehmenee, myös suhde ilmiöön muuttuu: itsensä syyttämisen sijaan voi alkaa tutkia, mitä sisäinen vastarinta yrittää kertoa.
Vastarinta voi ilmetä monella tavalla. Viivyttelynä, vaikka todella välittäisimme asiasta. Äkillisenä väsymyksenä silloin, kun pitäisi toimia. Ylisuorittamisena, joka paradoksaalisesti estää etenemisen. Tai jatkuvana itsensä vähättelynä: ajatuksina, jotka nakertavat rohkeutta ja saavat meidät valitsemaan pienemmän polun kuin mihin oikeasti kykenisimme.
M***a miksi sitten ”sabotoimme” itseämme? Usein syy piilee pelossa – ei vain epäonnistumisen, vaan myös sen onnistumisen pelossa. Jos kasvaisimme, joutuisimme kohtaamaan uudenlaisen maailman, uudet odotukset ja riskit. Vanha rooli tuntuisi yksinkertaisemmalta, tutummalta. Moni on kuullut sanonnan "tuttu ja turvallinen helvetti on parempi kuin tuntematon taivas". Se pätee moneen muutokseen, olipa kyse sitten uranvaihdosta, painonpudotuksesta tai raitistumisesta. Mieli yrittää suojella meitä, m***a tekee sen kömpelösti: pitämällä kiinni vanhasta, vaikka se ei enää palvele.
Mitä sisäiselle vastarinnalle voi tehdä? Ensimmäinen askel on oppia tunnistamaan se ystävällisellä tavalla – kuin vanhan tuttavan, joka yrittää suojella, vaikkei oikein tiedä miltä ja miten. Huomaa se – pysähdy ja tunnista, milloin on omien sisäisten pelkojen ja ydinuskomusten ohjauksessa. Toinen on lempeys: itsensä syyllistäminen vain syventää kuoppaa. Kun opimme kuuntelemaan sisäistä vastarintaa uteliaasti, voimme kysyä: mitä tämä pelko yrittää minulle kertoa? Ja viimein, pikkuhiljaa, voimme alkaa toimia siitä huolimatta.
Pienin askelin, sillä nekin ovat liikettä kohti vapautta. Kohti sitä, kuka todella olet.