08/01/2026
Olen viime aikoina pysähtynyt useaan kertaan pohtimaan, kuinka diagnoosi- ja lääkitysmyönteiseksi yhteiskuntamme on tullut. Me elämme ajassa, jossa toivomme muutosta nopeasti – ja mieluiten jostakin itsen ulkopuolelta. Lääkkeistä, diagnoosista, terapiasta, järjestelmistä. Ikään kuin apu löytyisi aina jostakin muualta kuin siitä, että pysähtyisimme kuuntelemaan itseämme.
Monet aidosti merkitykselliset muutokset eivät kuitenkaan ole nopeita. Ne vaativat aikaa, toistoa ja kärsivällisyyttä – ja juuri sitä meiltä tuntuu usein puuttuvan. On helpompaa etsiä ulkopuolista ratkaisua kuin jäädä kuulolle sen äärelle, mitä oire tai tilanne yrittää meille kertoa.
Juuri tästä ajatuskehästä päädyn yhä uudelleen kysymykseen:
**miksi me aina hoidamme oireita, kun voisimme katsoa ihmistä kokonaisuutena?**
Oire ei koskaan synny tyhjästä. Se on kehon ja mielen tapa tuoda jotakin näkyväksi. Olipa kyseessä ihottuma tai keskittymisen vaikeus, vatsakipu tai alakulo.
Kehomieli pyrkii jatkuvasti tasapainoon. Sen peruslähtökohta on homeostaasi – halu säilyä elossa ja turvassa. Kaikki se, mikä nousee pintaan, on viesti tämän tasapainon järkkymisestä. Kun me lääkitsemme oireen, viesti usein vaimenee tai hämärtyy. Ja silloin kehon tai mielen täytyy löytää uusi tapa tuoda sama asia näkyviin. Oire ei katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Tämä ajatus alkoi avautua minulle kunnolla oman lapseni ja itseni kautta.
Olen pohtinut paljon sitä, mitä elämä jo ennen raskautta, raskausaika ja varhaislapsuus todella jättävät jälkeensä, "koodaavat" lapseen. Mitä rakentuu pieneen kehoon ja hermostoon jo ennen raskautta, ennen syntymää, ennen sanoja? Miten traumaattiset tapahtumat ennen raskautta tai raskauden aikana vaikuttavat tapaan, jolla lapsi tulee hahmottamaan ja kokemaan maailman? Miten äidin kokemat traumat näkyvät syntyvässä lapsessa? Entä miten vauvan, lapsen, kokemat traumat näkyvät myöhemmässä kehityksessä?
Meidän nuorimmainen lapsemme on nostanut asiat pintaan aivan uudella kosketuspinnalla, hämmästyttävän tarkasti. Raskausaika oli hyvin traumaattinen, ja hän syntyi hermosto valmiiksi hälytystilassa. Tätä ei silloin ymmärretty – ei osattu nähdä. En itsekään ymmärtänyt.
Kunnes törmäsin Somatic Experiencing® -ajatteluun, jossa puhutaan hyvin varhaisessa vaiheessa koetusta syvästä jähmettymisestä. Kun katson lastani tätä vasten, moni asia alkaa hahmottua uudella tavalla.
Palaset loksahtivat paikoilleen.
Me emme ole vuosien aikana “hoitaneet lasta” – me olemme hoitaneet hänen hermostoaan. Päiväkodista kyllä ehdotettiin tutkimuksia, puhuttiin ADHD:stä ja autisminkirjosta, m***a itsepintaisesti kieltäydyimme, sillä ymmärsin, että se helpottaisi vain heitä, ei lastani. Pahimmillaan siitä tulisi tapa katsoa lastani, diagnoosin suojasta. En väitä tietäväni kaikkea. M***a tämä hermostollinen lähestymistapa on ollut lapsellemme merkityksellinen ja tulokset puhuvat puolestaan.
Tämä saa minut pohtimaan myös laajemmin ADHD-epäilyjä. Entä jos ensimmäinen huomio ei kohdistuisi koskaan lapseen, vaan aina kokonaisuuteen; elämään ennen raskautta, raskausaikana ja sen jälkeen, myös vanhempiin? Ei syyttäen, vaan ymmärrystä lisäten, oikeaa viitekehystä hakien.
Millainen traumatausta vanhemmilla on?
Millaiset tunne- ja itsesäätelytaidot heillä oikeasti on? Aivan konkreettisesti, arjessa toiminnan tasolla. Missä hetkissä yhteys lapseen katkeaa, onko se toistuvaa?
Useimmat meistä luulevat osaavansa rauhoittua ja säädellä itseään. Todellisuudessa moni ei edes tunnista omia tunteitaan – varsinkaan, jos taustalla on trauma. Tämä näkyy erityisesti perheissä, joissa kuormitus on ylisukupolvista. Ja vaikka tunnistaisi, kyky muuttaa omaa toimintaa voi olla vähäisten voimavarojen vuoksi ilman apua mahdotonta.
Vanhempi ei voi opettaa lapselle säätelyä, jota hänellä itsellään ei ole. Siksi vanhemman täytyy ensin oppia itse. Vasta sitten hän voi auttaa lasta rauhoittumaan, jarruttamaan ja löytämään turvaa omasta kehostaan.
Näitä asioita pitäisi mielestäni tarkastella ennen lääkityksiä, ennen laajoja tutkimuksia, ennen diagnooseja. Ei siksi, että ne olisivat aina vääriä – vaan siksi, että ne eivät vastaa siihen peruskysymykseen: mitä tämä oire yrittää kertoa?
Lapsi ei synny tyhjiöön. Hän kasvaa ympäristössä, joka muovaa hänen hermostoaan joka hetki. Hän on sen tulos, millaista turvaa, säätelyä ja tunnetaitoja ympäristö kykenee tarjoamaan. Tätä voi myös itse aikuisena tunnustella, miten asia on ollut omassa lapsuudessa, ja mitä tuntemuksia ja ajatuksia tästä tunnustelusta nousee.
Ehkä meidän ei pitäisi ensimmäisenä kysyä, mikä lapsessa on vialla tai mikä diagnoosi selittäisi lapsen toiminnan ja käytöksen, vaan mitä hänen hermostonsa on joutunut kantamaan.
Ajattelen tätä myös paljon puhutun murrosiän varhaistumisen kautta. Ympäristö, jossa ei ole esimerkiksi riittäviä säätelytaitoja, tuottaa lapselle stressiä. Siihen riittää vaikkapa se, että ruutuajat ylittävät lapsen sietokyvyn, tai lapsi ei saa riittävästi lepoa ja palautumista. Jos tilanne jatkuu, stressi pitkittyy, keho käy ylikierroksilla. Eikö ole oikeastaan loogista, että jos pieni keho käy jatkuvasti ylikierroksilla, evoluution näkökulmasta järjestelmä yrittää varmistaa suvun jatkumisen? Ihmisen biologia tähtää lisääntymiseen. Me olemme eläimiä – myös hermostollisesti. Hälytystila ohjaa kehoa toimimaan nopeasti, joskus liian nopeasti. Näin ollen tilanteen kartoitus pitäisi lähteä aina aivan perusasioista. Unesta, ravinnosta, levosta, merkityksellisyydestä, läheisyydestä, rajoista.
Ja ajattelen, että aina ensisijaisesti taidottaa, ei lääkitä. Tätä osaamista me tarvitsemme kipeästi lisää.
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?
