16/10/2025
Suru liittyy usein menetykseen ja luopumiseen, m***a se voi myös olla seurausta menneisyyden kokemuksista – siitä, ettei ole tullut nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi, hyväksytyksi tai rakastetuksi. Nämä ovat ihmiselle perustavanlaatuisia tarpeita ja kun ne eivät täyty, syntyy syvää surua. Jos surua ei pysty kohtaamaan, se voi muuttua vihaksi ja aiheuttaa sisäistä levottomuutta.
Moni on tottunut hoitamaan suruaan päihteillä, pakenemaan kipua sen sijaan että kohtaisi sen. Tällöin suru painuu piiloon, m***a ei katoa – se jää mieleen ja kehoon ja käsittelemättömänä se muuttuu helposti ahdistukseksi. Surua voi aiheuttaa monenlainen menetys: läheisen kuolema, pettymys itseensä, vanhemmuuden epäonnistumisen kokemus tai se, että on satuttanut muita. Usein yhden surun käsittely nostaa pintaan muitakin suruja, jotka ovat olleet vuosien ajan kätkettyinä.
Suru ei katoa pakenemalla, vaan se on kohdattava. Samoin kuin muutkin raskaat tunteet, suru pysyy meissä, kunnes uskallamme kohdata sen. Kun ihminen oppii pysähtymään ja tuntemaan surun, hän alkaa samalla rakentaa sisäistä vahvuutta ja rauhaa – kivijalkaa, jonka varaan päihteettömyys ja uusi elämä voivat rakentua.
Kohtaamisen kautta ihminen kasvaa aidommaksi ja saa mielenrauhaa. Päihteet menettävät merkityksensä, kun opimme käsittelemään tunteita, joita olemme aiemmin paenneet. Sureminen ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta katsoa itseään rehellisesti – myös niitä puolia, joita on ollut vaikea hyväksyä. Kun pystyy katsomaan itseään peilistä ilman inhoa tai häpeää, on ottanut suuren askeleen toipumisessa.
Siksi on tärkeää oppia suremaan – myös sitä, mitä ei ole osannut olla. Vain kohtaamalla menneet kivut ja surut voi kasvaa ehjemmäksi ja vahvemmaksi ihmiseksi.