16/11/2025
Vallankumous hevosvoimalla-
Luonnoksia tulevaan kirjaan johdannoksi/ alkusanoiksi
En kirjoita vain omia muistojani, vaan kuvauksia siitä, miten järjestelmät, jotka on tarkoitettu auttamaan, voivat joskus satuttaa ja syrjäyttää. Kirjoitan, jotta emme lakkaisi kysymästä, miksi näin käy – ja miten voisimme ehkäistä ja lieventää syrjäytymistä ja tehdä toisin edullisemmin, eettisemmin ja ekologisemmin.
Yhtenä tavallisena aamuna vuosia sitten soitin dosentti Leena Kurjelle ja kiitin häntä siitä, että hän oli kirjoittanut kirjan *Sosiokulttuurinen innostaminen*. Se kirja pelasti työkykyni. Kirjoitan tämän kirjan toivoen, että se voisi antaa jotain jollekin toiselle. Minun "silmälasini" eivät sovi kenellekään toiselle, jokaisella oma polkunsa, m***a puheenvuoroksi dialogiin lisäämään yhteistä ymmärrystä sekä asiakkaiden että ammattilaisten avuksi.
Kun olin sosiaalityöntekijänä Kallion virastotalossa, tuntui usein siltä, että minun piti jättää itseni kotiin – tai viimeistään naulakkoon. Se, mitä olin opiskellessa oppinut, ei toiminut. Sosiaalityö näytti usein siltä, että sen tehtävänä oli kosmeettisesti korjailla ongelmia, joita muu yhteiskunta tuotti tahallaan. Tuntui kuin olisin keskitysleirissä: meitä koulutettiin 'hymyilemään' eri tavoin, m***a itse leiriä ei saanut purkaa.
Tuntui kuin yrittäisi samm***aa tulipaloa sylkemällä.
Kahvihuoneessa saatoin kuulla lauseen: 'Kaikilta mielenterveyskuntoutujilta pitäisi ottaa lapset pois.' Tai arvio adoptioperheestä: 'Muuten hyvä koti, m***a mauttomia tauluja seinillä.' Kun kysyin, mihin sosiaalityön teoriaan tämä perustui, esimieheni moitti minua siitä, että 'syyllistän muita'. Ehkä niinkin. Olin kuin susi lammasten vaatteissa – tai ehkä toisinpäin. Tiesin, miltä tuntui olla lastensuojelun asiakas: kohde, jota katsottiin negatiivisten silmälasien läpi. Tunsin olevani valheellinen, zombi, joka ei mahdu maailmaan , eikä työelämään. En voinut olla ehjä, koska oletus tuntui olevan, että itse ei saanut tietää mitään. Nyt ajattelen, että elämäni on ollut vaativan erityistason koulutus.
Kun sain oman lapseni neljäntoista vuoden iässä, neljä ammattilaista työskenteli sen eteen, että luopuisin hänestä. Kun päätin, että pidän lapseni, tulkoon mitä tulee – kaikki häipyivät. Jäljelle jäi sosiaalilautakunnan jäsen, joka seurasi ehdollisessa vankeudessa olevia ja muita 'epäilyttäviä' ihmisiä. Minulle sanottiin: 'Jos et pärjää, lapsesi otetaan huostaan.' Niinpä opin peittämään, etten pärjännyt – juuri siltä taholta, jonka tehtävä oli auttaa. Siltä, joka sai palkkansa ja oikeutuksensa auttamalla minunlaisiani.
Koululaitos, mielenterveyden hoito, kuntoutus ja lastensuojelu ovat niitä, joiden osuus lohkaisee kansanterveydestä ja taloudesta suuren osan. Väitän, että ei ole yhdentekevää millä teoreettisella pohjalla toimitaan ammatillisesti ja että toisin toimien säästetään sekä taloudellisesti että inhimillisesti. Paradigma muutos on välttämätön.
Näistä aion kirjoittaa, mitä on ollut, mitä nyt on ja mitä voisi olla.
Kirjaan tulee myös linkit laulamiini lauluihin, mitkä ovat tuoneet lohtua, rohkaisseet, sanoittaneet kokemuksiani
[Ulla Maria – Rakasta minua
https://bandcamp.com/search?q=Ulla%20Maria%20Rakasta%20minua
