05/01/2026
Talvisia terveisiä täältä muumien kaupungista! ❄️
📚 Luin Tuula Karjalaisen kirjan Tove Jansson ja maailman lapset. Siinä oli lasten Tovelle lähettämiä kirjeitä ja Toven vastauksia niihin. Monissa kirjeissä kyseltiin neuvoja ja ohjeita erilaisiin haastaviin elämän tilanteisiin tai kaivattiin lohdustusta. Tove otti kaikki kysymykset tosissaan ja vastasi niihin kärsivällisesti.
📚 Kirjasta nousi mieleen kuvituksena olleen Taikatalvi-kirjan kuva, jossa Tuu-tikki toteaa: “Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”�
🌪️ Pohdin, että epävarmuus on usein se, mitä vastaan taistelemme eniten. Haluamme tietää, mihin olemme menossa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä tai keitä meistä tulee. Rakennamme suunnitelmia, varmistuksia ja varmistusten varmistuksia, jotta voisimme tuntea olomme turvalliseksi. Ja silti elämä ei koskaan täysin taivu hallintaan.
Tuutikin sanat kääntävät katseen toiseen suuntaan. Entä jos levollisuus ei synnykään varmuudesta, vaan suostumisesta epävarmuuteen? Siitä, että lakkaamme vaatimasta elämää olemaan ennustettavaa, ja alamme kuunnella, mitä tämä hetki meissä liikuttaa.
Epävarmuus kutsuu luottamukseen. Ei sellaiseen luottamukseen, joka perustuu siihen, että kaikki menee “hyvin”, vaan syvempään: siihen, että osaamme kuunnella itseämme keskellä keskeneräisyyttä. Että tunnistamme, milloin on aika toimia ja milloin pysähtyä. Milloin jatkaa ja milloin antaa asioiden olla vielä hetken auki.
⚖️ Haastavaa on se, että sisäinen tieto hukkuu helposti kiireeseen ja tekemiseen. Se ei huuda eikä vaadi huomiota, vaan se kuiskaa. Sen kuuleminen tarvitsee tilaa, hiljaisuutta sekä rohkeutta olla tietämättä ja vain kuunnella.
✨ Ehkä levollisuus ei olekaan sitä, että asiat ovat selkeitä ja varmoja, vaan suostumista siihen, että elämä avautuu askel kerrallaan. Ja hyväksyä, että se riittää.
