Kortit eivät ennusta tulevaisuuttasi, vaan auttavat sinua kehittämään itseäsi sekä luomaan itsellesi unelmiesi tulevaisuuden. MISTÄ SIVUT OVAT SAANEET NIMENSÄ SEKÄ OMAN HENKISEN POLKUNI ALKU
Enkelipoikani Roope sai kuudennella luokalla stipendin puutöistä. Kevätjuhlissa, kun hän oli noutamassa stipendiään sanoi hänen luokanvalvojansa, että tämä Roope on sellainen meidän "hiomaton timantti". Halus
in antaa tämän nimen sivulle ensisijaisesti poikani muistoksi, toiseksi hänen avulleen omalla henkisellä polullani ja kolmanneksi muistutukseksi meille kaikille siitä, että meistä jokainen on ihana HIOMATON TIMANTTI! Henkinen polkuni taisi alkaa noin 3 vuotta sitten. Istuimme ystävieni kanssa mökkini laiturilla ja keskustelimme elämän isoista asioista. Olimme kaikki sitä mieltä, että sillä hetkellä maailmassa oli pelkästään ahneutta ja pahuutta, varsinkin minä olin sitä mieltä. Olin miettinyt näitä asioita pienessä päässäni yksikseni jo jonkin aikaa. Nyt päästin ahdistukseni ulos….oikein huudahdin, että en kestä tätä maailman ahneutta ja pahuutta ja, että tunnen itseni täysin voimattomaksi ja turhautuneeksi sen edessä. HALUAN POIS TÄÄLTÄ! HALUAN POIS TÄLTÄ PLANEETALTA! Ystäväni katselivat minua hieman hymyillen, mutta taisivat kyllä ymmärtää mitä tarkoitin ja, että taisin myös jollakin tasolla olla tosissani. Tämä siis tapahtui ja tämä sai minussa alkamaan etsinnän ja kysymysten esittämisen, mutta vain itselleni. Oman elämäntarkoitukseni olin mielestäni ymmärtänyt lasteni syntymien jälkeen – lapset olivat elämäntarkoitukseni. Nyt oli tullut ajankohtaiseksi kysymys ”mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?” ”Synnymmekö uudelleen?” Ja tulin mielessäni vahvasti siihen tulokseen, että pakkohan meidän on tänne uudelleen syntyä, ei tässä muuten ole mitään järkeä! Että muka tulisimme tänne vain hetkeksi olemaan, hengailemaan, pääosin kärsimään……ei, ei mitään järkeä! Miksi miettisimme asioita näin paljon tai miksi ymmärtäisimme asioista niin paljon tai että miksi haluamme kehittää asioita niin paljon, jos käymme täällä vain kerran noin kahdeksankymmenen vuoden ajan??!! Ei, ei mitään järkeä! Tämän päättelyni jälkeen olin melkein varma omasta uskomuksestani jälleensyntymisasiaan. Kyllä, me synnymme tänne uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen….. Muuta en asiasta sitten tiennytkään, enkä edes lähtenyt sitä sen enempää pohtimaan saatikka selvittämään.
5.2.2020 MUUTTI JA MURSI ELÄMÄNI. MENETIN POIKANI ROOPEN. Hän oli 27 vuotias, fyysisesti terve nuori mies. Kuolinsyy oli äkillinen sydänlihastulehdus. Vietin sairaalassa, jo menehtyneen poikani vieressä sairaalasängyssä noin neljä tuntia. Suukotin, silitin, paijasin, juttelin. Pyysin häneltä, ettei hän jättäisi minua kokonaan. Ensimmäisenä aamuna kuoleman jälkeisenä päivänä, olessamme ex-mieheni kanssa koirani kanssa aamulenkillä, aamuaurinko paistoi todella kirkkaasti. Minulle se paistoi kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Ihmettelin asiaa hetken mielessäni – sitten ajatus tuli – Roope hymyilee meille. En voinut sanoa ajatustani ääneen, olimmehan surun murtamia ex-mieheni kanssa eikä tällainen ajatus sopinut tilanteeseen. Ohitin asian ja annoin surun olla. Kolmantena päivänä kuolemasta, olin taas koirani kanssa lenkillä, kun aivan yht’äkkiä päälleni, sisälleni, sydämeeni laskeutui rauha, rakkaus, tyyneys. Sillä hetkellä en itkenyt ja uskon nyt, että siksi tämä pystyikin tapahtumaan. Kasvoilleni nousi hymy ja tunsin oloni tyyneksi ja luottavaiseksi sisäiseen tunteeseeni. Tosin silloin en vielä ymmärtänyt mistä OIKEASTI oli kysymys. Ihmettelin tunnetta ja kerroin siitä ystävällenikin. Hän sanoi minulle, että ”kyllä äiti tietää”. Muutaman päivän kuluttua tajusin ja TIESIN mitä oli tapahtunut. Roope oli käynyt kertomassa minulle, ETTÄ HÄNELLÄ OLI KAIKKI HYVIN. SE TUNNE, JONKA SILLOIN TUNSIN, OLI HYVIN SELVÄ JA TODELLINEN. Siitä alkoi etsintä. MISSÄ POIKANI ON?? MITÄ HÄN TOUHUAA?? Luin ”miljoonia” kirjoja sielun matkasta, sielun kohtalosta, rajakokemuksista, henkisistä asioista, enkeleistä, karmasta, sielunpolusta, oppiläksyistä jne. Kävin meedioilla, energiahoitajilla, kurssitin itseäni
henkisyydessä, aloitin meditoinnin, aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, sisäisen ääneni etsimisen, rukoilemisen sekä henkisten ystävieni haastattelun asioista. Kesä oli todella raskasta aikaa. Silloin vasta rupesin ymmärtämään OIKEASTI, että Roope on kuollut, poissa. Se tunne, kun yht’äkkiä tajuat, ettet saa enää koskaan halata ja suukottaa poikaasi fyysisesti. Hänelle ei kerry enää muistoja, joita muistella. Hän ei soita. Hän ei kinastele siskonsa kanssa. Hän ei kysy neuvoja. Hän ei kerro sydänsuruistaan tai ahdistuksestaan. Hän ei pyydä rahaa. Noin puoli vuotta Roopen kuoleman jälkeen tipuin kirjaimellisesti polvilleni – en tehnyt enää muuta kuin itkin ja tunsin syyllisyyttä siitä, että elän. En voinut ajatellakaan tulevaisuutta, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen. En voinut ajatellakaan, että voisin vielä jonain päivänä olla iloinen, sillä eihän minulla ollut oikeutta siihen. EI, KOSKA ROOPE OLI POISSA. Parhaan ystäväni kehotuksesta tai oikeastaan kylläkin käskystä, hakeuduin vihdoin ja viimein työpsykologin vastaanotolle. Pelkkä ajan varaaminen helpotti oloani. Annoin periksi. Sairauslomalla päiväni kuluivat lukien, ulkoillen koirani kanssa ja meditoiden. Etsin itseäni ja etsin Roopea. Sain myös vastauksia, varsinkin hypnologi Michael Newtonin kirjat ”Sielujen matka” sekä ”Sielujen kohtalo” avasivat minulle taivasmaailman. Löysin sanat, paikat ja selitykset, jotka auttoivat ja valaisivat asiaa. Tiedän missä poikani on ja voin arvailla mitä hän siellä touhuaa �. Oma henkinen polkuni alkoi myös avautua.
1.1.2021 ROOPE TULI LUOKSENI. Olin saunassa ex-mieheni kanssa ja juttelimme Roopesta. Hänen lähdettyään, minulle tuli tunne, että haluan hiljentyä ja muistella ja ajatella Roopea. JA SITTEN SE ALKOI. HEILUTUS JA PYÖRITYS. Se oli ensin rauhallista sivulta sivulle heiluttamista, sitten edes takaisin, vauhti koveni pikku hiljaa, ja sitten alkoi pyöritys. Minua pyöritettiin ja vauhti koveni kovenemistaan. Mietin, että mitä tämä on?? Mitä tapahtuu?? Miten saan tämän loppumaan?? Pyöritystä kesti noin viisi minuuttia ja sitten se loppui kuin seinään (suht heti kun olin miettinyt loppumista). Asia oli aivan selvä minulle – se oli ollut Roope. Yhteytemme, jota olin koko tämän ajan sairaalavuoteelta asti pyytänyt, oli toteutunut. HENKINEN SILTA VÄLILLEMME OLI SYNTYNYT. Voiko äiti onnellisempi olla, olin taas saanut yhteyden poikaani! Tänä päivänä olen onnellinen ”hörhö” :-D ja toivon pystyväni antamaan lohtua ja toivoa läheisensä menettäneille omalla tiedollani – tämä ei ole uskon asia, tämä on tietoa
