14/10/2025
Herätystä Joakimilta ♡
Saatamme kuvitella, että henkisen heräämisen tiellä ego haihtuu pois kuin aamun sumu – että kun roolit on riisuttu, voimme vihdoin kulkea vapaina kohti valoa. M***a ego on viekas varjo. Se löytää uuden olomuodon henkisyydestä.
Henkinen ego osaa pukeutua valon viittaan ja puhua rakkauden ja heräämisen kielellä. Pinnan alla on silti tunnistettavissa sama vanha pelko tai ylpeys. Ego on niin ovela, että se valjastaa hengellisen etsinnän ja heräämisen kielen uusiksi suojavälineikseen.
Ego saattaa kuiskata meille, että olemme muita heränneempiä tai jotenkin erityisiä. Se käyttää hengellisiä oivalluksiamme vain vahvistaakseen itseään – kääntäen jopa nöyryyden hienovaraiseksi ylpeydeksi. Tällainen itseään korostava henkisyys on egon harhaa, joka estää meitä näkemästä toisiamme samasta valosta syntyneinä.
Todellinen henkisyys kutsuu meitä luopumaan kaikista naamioista – myös niistä, jotka näyttävät pyhiltä. Heräämisen valo paljastaa lopulta egon hienovaraisimmatkin varjot. Kun oivallamme, miten ego naamioituu henkisyyteen, voimme ottaa askeleen lähemmäs todellista itseämme – tuota hiljaista totuutta, joka ei tarvitse rooleja tai titteleitä, vaan pelkkää olemista.
Egon henkinen naamio
Heti kun alamme etsiä totuutta tai henkistä kasvua, ego pyrkii ujuttautumaan mukaan matkalle. Saatamme huomata egon hienovaraisesti ylpeilevän ”edistyksellämme” tai vakuuttelevan, että olemme oivaltaneet enemmän kuin muut. Yhtäkkiä havahtumisestamme tulee egolle uusi saavutus. Esimerkiksi ajatus “olen jo päässyt egostani irti” voi muuttua egon ansaksi – mielessä kehrää tyytyväinen ajatus siitä, kuinka erityisiä olemme, kun muka egosta luovuimme. Ulospäin voimme näyttää nöyriltäkin, m***a sisimmässä ego röyhistää rintaansa saavutuksillaan. Se vertailee omaa ”valaistuneisuuttaan” muiden “tiedostamattomuuteen”, nauttien salaa tunteesta, että on jollakin tavalla muita pidemmällä.
Ego rakastaa erityisyyden tunnetta. Se omaksuu mielellään henkisen ihmisen roolin, jos siinä roolissa se saa tuntea olevansa parempi tai viisaampi. Henkinen ylpeys onkin yksi egon lempimaskeista. Ehkä luemme kaikki oikeat kirjat, käymme retriitit ja meditoimme tunnollisesti – alkujaan vilpittömästä halusta kasvaa – m***a jossain matkan varrella ego hiipii taustalle kuiskaten, että “teen tämän paremmin kuin moni muu.” Ego voi jopa yllyttää meitä keräämään henkistä tietoa ja taitoja kuin aarteita, jotta se itse tuntisi olonsa merkittäväksi ja turvatuksi. Näin henkisyydestä tuleekin egolle vain uusi rakennuspalikka identiteettiin.
Toinen egon naamioitumisen tapa on kontrollin tarve jopa henkisissä pyrkimyksissämme. Huomaamattamme voimme yrittää hallita heräämisprosessiamme: laatia täydellisen meditaatiorutiinin, noudattaa orjallisesti henkisiä harjoituksia ja ikään kuin pakottaa itsemme ”valaistumaan” tietyssä aikataulussa. Kurinalaisuus ja into ovat sinänsä hyödyllisiä, m***a jos pohjalla on pakkomielteinen tarve saavuttaa edistymistä hinnalla millä hyvänsä, ego on jälleen ohjaksissa. Se tekee heräämisestä projektin, jonka onnistumista se valvoo – kuin valaistuminen olisi jokin tutkinto tai palkinto, joka voidaan suorittaa. Todellinen henkinen kasvu tapahtuu usein paradoksaalisesti silloin, kun uskallamme hellittää kontrollista ja antautua nykyhetkelle. Juuri sitä ego kuitenkin pelkää, sillä täydellinen luottamus ja irtipäästäminen vie siltä vallan. Ego haluaisi pitää kiinni ohjista, jopa henkisessä kehityksessä.
Ego on hämmästyttävän muuntautumiskykyinen: se rakentaa itseään silloinkin, kun luulemme sitä purkavamme. Ei ole sattumaa, että sanotaan – juuri kun kuvittelemme karistaneemme egon kannoiltamme, se on jo löytänyt uuden piilopaikan mielessämme. Jos emme tunnista näitä henkisiä naamioita, saatamme huomaamattamme vahvistaa egoa samalla kun luulemme vapautuvamme siitä. Siksi on arvokasta suhtautua itseemme rehellisesti m***a myötätuntoisesti. Kun huomaamme egon hienovaraiset äänensävyt omassa mielessämme – ylpeyden, paremmuuden tai kontrollin tarpeen – voimme lempeästi palauttaa fokuksen siihen, mikä on aitoa matkassamme.
Etsintä pakona nykyhetkestä
Henkinen etsintä alkaa usein vilpittömästä kaipuusta löytää merkitys, rauha tai totuus. Ego kuitenkin keksii keinon käyttää jopa tuota jaloa etsintää omaksi edukseen. Yksi egon piiloista on etsijän rooli – se ikuinen kulkuri, joka aina tavoittelee jotain korkeampaa m***a ei koskaan täysin pysähdy tähän hetkeen. Ego pitää meitä mieluummin matkalla kuin perillä, sillä perille saapuminen – täydellinen läsnäolo – on egolle uhka. Niinpä se rohkaisee: “Vielä tuo seuraava kirja, kurssi tai opettaja – sieltä löydät vihdoin sen, mitä etsit.” Ja me jatkamme etsimistä, askel askeleelta kohti horisonttia, joka tuntuu aina hieman pakenevan edestämme.
Joskus jatkuva etsiminen on tapa välttää syvempi kohtaaminen itsen kanssa juuri nyt. Tämä hetki saattaa paljastaa asioita, joiden äärellä oleminen tekee kipeää: ehkä tunnemme sisimmässämme tyhjyyttä, riittämättömyyttä tai epämääräistä surua. Sen sijaan, että pysähtyisimme noiden tunteiden äärelle lempeästi, on helpompaa suunnata huomio seuraavaan henkiseen tavoitteeseen. Etsiminen antaa meille päämäärän ja toivon tunteen – jonain päivänä kaikki on paremmin. M***a samalla se voi viedä meidät pois siitä ainoasta paikasta, missä elämä todella tapahtuu: nykyhetkestä.
Ego haluaa usein mieluummin tekemistä kuin olemista. Pelkkä oleminen tässä ja nyt, vailla tarinaa tulevasta kehityksestä, on egolle tyhjää maaperää, jossa se ei pääse määrittelemään arvoamme saavutusten kautta. Siksi ego kannustaa juoksemaan eteenpäin. Saamme huomata että olemme alati “matkalla” – meditoimassa yhä pidempään, analysoimassa itseämme, lukemassa loputtomasti lisää – m***a samalla jokin sisällämme välttelee hiljaisuutta, jossa mitään ei puutu. On kuin kipuaisimme tikapuita pilviin, vaikka aarre odottaisi maan tasalla jalkojemme juuressa, tässä hetkessä.
Tämä ei tarkoita, etteikö henkinen harjoitus tai oppiminen olisi arvokasta. Päinvastoin, ne avaavat sydäntä ja syventävät ymmärrystämme. Oleellista on kuitenkin rehellisesti kysyä itseltämme: pakenenko minä johonkin tulevaan valaistumisen hetkeen, koska en uskalla kohdata nykyhetkeä sellaisena kuin se on? Aito herääminen tapahtuu juuri tässä hetkessä, kun lakkaamme juoksemasta ja katsomme suoraan siihen, mitä on. Se saattaa tarkoittaa haavoittuvuuden kokemista – myöntämistä, ettemme vielä tiedä tai osaa kaikkea, ja että se on ihan okei. Kun uskallamme viipyä hetkessä kaikkine keskeneräisyyksinemme, luomme tilan todelliselle oivallukselle. Silloin henkinen polku ei olekaan pakomatka, vaan paluu kotiin, takaisin itsen äärelle.
On inhimillistä eksyä ajoittain etsinnän labyrinttiin. Ego tekee vain tehtäväänsä yrittäessään suojella pientä minää kaikin keinoin, ja jatkuva pyrkiminen antaa egolle tarkoitusta. Emme siis tuomitse itseämme siitä, että ego on lähtenyt mukaan henkiselle matkalle – jokainen kulkija kohtaa tämän ilmiön jossain muodossa. Myötätunto itseä kohtaan on avain: voimme lempeästi hymyillen tunnistaa, milloin meistä on tullut ”henkisyyden suorittaja” tai “ikuisuuden etsijä”, ja muistuttaa itseämme hellästi palaamaan tähän hetkeen. Juuri nyt, tässä läsnäolon tilassa, ego hiljenee vähän ja jotain aidompaa voi astua esiin.
