Terapiapalvelu Usva

17/12/2025

Nyt joulun lähestyessä
haluan sanoa jotakin juuri sinulle.

Olet kulkenut pitkän matkan tämän vuoden aikana—
sellaisen, jonka askeleita kukaan muu
ei voi täysin ymmärtää.
M***a minä näen,
että olet tehnyt parhaasi
myös niinä päivinä, jolloin se ei tuntunut miltään.

On ollut hetkiä,
joissa toivo on ehkä ollut enemmän varjo
kuin kirkas liekki.
Silti olet kantanut sen mukanasi,
joskus huomaamattasi—
ja siinä on enemmän voimaa
kuin usein ymmärrämme.

Nyt, kun pysähdyn hetkeksi ja suljen työni oven,
haluan jättää sinulle tämän ajatuksen:
sinulla on oikeus levätä.
Oikeus löytää rauha,
joka ei vaadi mitään takaisin.

Toivon, että joulun aika
koskettaa sinua lempeästi.
Että se tuo ympärillesi sellaisen valon,
joka ei häikäise
m***a kantaa sinua hiljaisesti eteenpäin.

Ja toivon ennen kaikkea,
että löydät hetken,
jossa voit asettua aloillesi
ja tuntea, että juuri nyt
sinä riität.

✨ Hyvää joulun aikaa juuri sinulle 🌟

Palaan töihin jälleen 5.1.2026

15/12/2025

🎄 Kun juhla satuttaa

Joulu ja muut juhlapyhät korostavat turvaa, perhettä ja yhteenkuuluvuutta. Kehityksellistä traumaa kantavalle aikuiselle ne voivat kuitenkin olla vuoden kuormittavinta aikaa. Varhainen turvattomuus ei jää menneisyyteen. Keho ja hermosto muistavat. Juhlaan liittyvät äänet, tuoksut, odotukset ja perhetapaamiset voivat aktivoida ahdistusta, vetäytymistä, ärtyisyyttä tai tyhjyyttä – usein ilman selkeää syytä. Kyse ei ole “huonosta joulumielestä”, vaan hermoston oppimasta selviytymisestä.
Juhla-aika nostaa esiin myös näkymätöntä surua: sitä, mitä ei koskaan ollut. Turvallista lapsuutta, kannateltuja tunteita, aikuista joka olisi pysynyt. Moni kokee tästä häpeää – vaikka todellisuudessa reaktio on täysin ymmärrettävä. Trauma ei tee ihmisestä vaikeaa. Se tekee juhla-ajasta vaikean.

Miten selvitä joulusta, kun taustalla on kehityksellistä traumaa
• Anna itsellesi lupa rajata. Kaikkeen ei tarvitse osallistua. Lyhyempi käynti tai oma joulu on sallittu.
• Ennusta kuormitus. Juhla on hermostolle raskas – suunnittele palautumista etukäteen.
• Pidä keho mukana. Rauhoittavat rutiinit, liike, lämpö ja hengitys auttavat enemmän kuin järkipuhe.
• Erota mennyt ja nykyinen. Tämä joulu ei ole lapsuuden joulu – vaikka keho muuta väittäisi.
• Ole myötätuntoinen itsellesi. Toipuminen ei näy siinä, että jaksaa kaiken, vaan siinä että suojelee itseään.

13/12/2025

Täältä löydät tietoa psykoterapiaan hakeutumisesta ja sen kustannuksista.

09/12/2025

03/12/2025

Kun pelko vanhemmuudessa kasvaa suuremmaksi kuin todellinen riski – mitä kehossa ja mielessä oikeasti tapahtuu?

Me puhumme harvoin siitä ääneen, m***a ylisuojelevuuden ja menettämisen pelon taustalla on usein jotakin paljon syvempää kuin huoli lapsen turvallisuudesta. Moni ajattelee, että pelkopohjainen vanhemmuus on “liioittelua”, “ylireagointia” tai “turhaa murehtimista”.
Todellisuudessa se on usein aikuisen kehoon ja hermostoon kaiverrettua historiaa. Usein se on tarina, joka alkaa paljon ennen kuin oma lapsi syntyy: lapsuudesta, jossa ei ollut tarpeeksi turvaa, ennakoitavuutta tai aikuisia, jotka olisivat pitäneet huolta. Lapsuudesta, jossa piti olla vahva, vaikka olisi tarvinnut itse tulla hoivatuksi.

Monella ylisuojelevalla vanhemmalla taustalla on:
• päihdeperhe
• narsistinen tai tunne-elämältään epävakaa vanhempi
• emotionaalinen laiminlyönti
• arvaamattomia aikuisia
• kokemuksia, joissa lapsi jäi yksin pelkonsa kanssa

Kun tähän yhdistyvät varhaiset kiintymyssuhdehaavat, hermosto oppii hyvin varhain, että: “jos olen jatkuvasti varuillani, ehkä selviän.” Tämä ei ole ajatus – tämä on automaattinen selviytymismalli. Aivot ovat oppineet reagoimaan mahdolliseen uhkaan samalla tavalla kuin todelliseen uhkaan. Moni vanhempi häpeää näitä pelkoja. Totuus on, että niissä ei ole mitään hävettävää. Ne ovat hermoston yritys pitää oma lapsi turvassa – tavalla, jota kukaan ei aikanaan tehnyt sinulle. Vanhemmuus on voimakas neurobiologinen aktivaatio. Se nostaa pintaan juuri ne kohdat, joissa itse olit lapsena haavoittuvimmillasi. Kun oma lapsi syntyy:
• mieli aktivoituu suojelemaan
• keho valpastuu herkästi
• kontrollin tarve kasvaa
• epävarmuus tuntuu uhkana itsessään
• katastrofiajattelu voimistuu

Tämä ei kerro siitä, että lapsesi olisi vaarassa. Tämä kertoo siitä, kuinka paljon menneisyys on joutunut opettamaan kehollesi valppautta. Vanhempi, joka pelkää paljon, on usein vanhempi, joka rakastaa valtavasti. Ylisuojelevuus on yritys antaa lapselle se, mitä itse ei saanut: turvaa, ennakoitavuutta, suojaa, rakkautta.
M***a samaan aikaan se on myös merkki siitä, että sisäinen lapsi – se, joka joutui selviytymään yksin – on yhä valppaana. Se kuiskaa: “En halua, että lapseni kokee sitä kipua, jonka minä jouduin kokemaan.” On tärkeää ymmärtää: pelkopohjainen vanhemmuus ei ole merkki huonosta vanhemmuudesta. Se on merkki siitä, että olet käynyt läpi jotain, minkä ei koskaan olisi pitänyt tapahtua. Ja siitä huolimatta – sinä kasvatit kyvyn rakastaa ja suojella. Sinun hermostosi vain ei tiedä vielä, että nyt on toisin.

Terapiassa ei pyritä poistamaan pelkoa, vaan:
• rauhoittamaan hermoston ylivireyttä
• opettamaan keholle, että nykyhetki on turvallinen
• korjaamaan lapsuuden turvattomuuden muistijälkiä
• lisäämään epävarmuuden sietoa
• purkamaan katastrofiajattelun kehiä
• rakentamaan uutta sisäistä tarinaa: “Minä ja lapseni olemme turvassa.”

Muutos ei synny pakottamalla. Se syntyy lempeydestä, turvallisesta suhteesta ja siitä, että keho oppii vähitellen laskemaan suojaustasojaan.

29/11/2025

Traumasidos – kun rakkaus ja pelko kietoutuvat toisiinsa

Traumasidos syntyy, kun sama ihminen on sekä turvan että pelon lähde. Suhde voi olla
kaltoinkohteleva, väkivaltainen tai emotionaalisesti arvaamaton – ja silti siitä on vaikea irrottautua. Kyse ei ole heikkoudesta, vaan siitä, että hermosto on oppinut
yhdistämään helpotuksen ja rakkauden samaan paikkaan.

Traumasidoksessa väkivaltaa tai hylkäämistä seuraa usein katumus, selittely tai hetken
hellyys. Tämä vuorottelu sitoo kiinni: keho alkaa odottaa 'seuraavaa hyvää hetkeä', aivan
kuten riippuvuudessa odotetaan seuraavaa annosta. Siksi suhde voi tuntua kohtalonomaiselta ja erityiseltä, vaikka se samaan aikaan rikkoo.

Toipuminen alkaa siitä, että ymmärretään: sidoksen ydin ei ole se, että rakastaa väärää
ihmistä, vaan se, että on joutunut etsimään rakkautta paikasta, jossa sitä ei aidosti ole.
Irrottautuminen tuntuu usein vieroitukselta – levottomuus, ikävä ja tyhjiö ovat hermoston
normaaleja reaktioita, eivät merkki siitä, että pitäisi palata.

Turvallinen terapia, myötätuntoiset ihmissuhteet ja kehon rauhoittumista tukevat keinot
auttavat hermostoa oppimaan uudelleen. Vähitellen pelon ja rakkauden sekoittuminen alkaa
purkautua, ja tilalle voi tulla aivan toisenlainen kokemus: yhteys, jossa ei tarvitse pelätä.

Traumasidos ei ole elinkautinen. Se on tarina siitä, miten ihminen on selviytynyt liian
vaikeista olosuhteista. Se ei määritä arvoasi eikä sinua.

11/11/2025

Kun vaativuudesta tulee elämän perusääni

Vaativuus itsessään ei ole pahasta. Se voi olla voima, joka kannattelee ja motivoi. M***a kun se muuttuu armottomuudeksi, siitä tulee sisäinen vankila. Ihminen ei enää toimi ilosta, vaan pelosta. Hän ei tavoittele kasvua, vaan välttää epäonnistumista.
Ja pikkuhiljaa elämästä tulee sarja suorituksia, joihin ei koskaan riitä — mitä tahansa tekee.

Vaativuuden ydin ei ole halu olla hyvä, vaan pelko siitä, ettei muuten kelpaa. Siksi se kietoutuu usein häpeään, syyllisyyteen ja huonouden tunteeseen. Moni vaativa ihminen kuvaa, ettei pysty nauttimaan edes onnistumisesta — hetken helpotus katoaa nopeasti, ja mieli alkaa jo etsiä seuraavaa tavoitetta.

Psykoterapiassa vaativuutta ei yritetä poistaa. Sen sijaan sitä kuunnellaan uteliaasti ja myötätuntoisesti: mistä se on tullut, mitä se on aikanaan suojannut ja millaista pelkoa se on oppinut kantamaan.

Vaativuus on usein ollut selviytymiskeino. Se on pitänyt lapsen tai nuoren pystyssä ympäristössä, jossa virhe ei ollut sallittu, tai jossa oli epävarmaa, tuleeko nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.
Silloin se on ollut älykäs ja välttämätön tapa selvitä.

Myöhemmin sama mekanismi alkaa kuitenkin satuttaa. Vaativuus alkaa rajoittaa, uuvuttaa ja ylläpitää häpeää. Terapiassa pyritään muuttamaan sen sävyä — ei poistamaan sitä, vaan pehmentämään sen ääntä. Kun ihminen alkaa ymmärtää vaativuuttaan, hän voi nähdä, että sen alla on usein pieni, herkkä puoli itsestä, joka vain haluaa tuntea olevansa turvassa ja arvokas. Se ei tarvitse ruoskaa, vaan lempeyttä ja rajoja, jotka sanovat:

“Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea oikein ollaksesi riittävä.”

Myötätuntoa ei pidä myöskään sekoittaa heikkouteen. Se on psykologinen taito, joka tarkoittaa kykyä pysähtyä oman kärsimyksen äärelle ilman tuomitsemista. Kun ihminen kohtaa itsensä lempeästi, hänen ei tarvitse enää todistaa arvoaan tekemisellä. Hän alkaa tehdä asioita, koska haluaa — ei siksi, että pelkää epäonnistua.

Myötätunto muuttaa vaativuuden energiaa, se myös vapauttaa siitä voiman, joka ennen meni pelkoon ja häpeään, ja ohjaten sen nyt kohti elämää, joka on aidompi ja kestävämpi. Kun vaativuus alkaa pehmetä, ihminen huomaa pieniä asioita ja uskaltautuu jättämään jonkin tehtävän kesken ilman syyllisyyttä. Hän voi sanoa “en jaksa” ilman, että se tarkoittaa epäonnistumista. Hän voi katsoa virhettään ja nähdä siinä oppimisen mahdollisuuden — ei todisteen huonoudesta.

Ja pikkuhiljaa sisäinen ääni, joka ennen vaati, alkaa muuttua.
Se sanoo: “Tämä riittää.”
Se ei enää tuomitse, vaan kuiskaa: “Olet turvassa.”

06/11/2025

02/11/2025

31/10/2025

Jenna Wahlsten moittii (Suomenmaa 20.10.2025) Kelan kuntoutuspsykoterapiajärjestelmää kalliiksi, eriarvoistavaksi ja rakenteellisesti kestämättömäksi. Tässä kohtaa...

31/10/2025

Suhdestressi on pitkään kestänyt, jatkuva ja haitallinen olotila, joka johtuu huonoista käyttäytymismalleista ihmissuhteessa.

28/10/2025

Syömishäiriö ja trauma – kun ongelma ei ole ruoka
Moni ajattelee, että syömishäiriö on ongelma ruoan, painon tai kehonkuvan kanssa. Todellisuudessa monille se on selviytymiskeino — keino selvitä hallitsemattomasta ahdistuksesta, turvattomuudesta tai lapsuuden kokemasta häpeästä.
Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa turvaa ei ole, keho ja mieli oppivat säätelytaitoja, jotka voivat myöhemmin muuttua itseä vastaan kääntyviksi tavoiksi. Joku oppii hallitsemaan kipuaan kontrolloimalla ruokaa. Toinen turruttaa syömällä liikaa, kolmas menettää yhteyden nälän ja kylläisyyden tunteisiin. Kyse ei ole tahdonvoiman puutteesta, vaan hermoston ja mielen yrityksestä pysyä kasassa.
Traumaperustainen syömishäiriö ei synny ulkonäköpaineista vaan turvattomuudesta. Kun kehoon ei ole ollut lupa asettua, siitä tulee paikka, jota pitää hallita, hiljentää tai paeta.
Häpeä ja kontrolli kulkevat käsi kädessä: jos lapsuudessa ei saanut olla riittävä, aikuinen yrittää tulla täydelliseksi – ja ruoka tai paino voivat tarjota hetken harhan hallinnasta.
Toipuminen alkaa vasta, kun ongelma nähdään uudella tavalla.
Ensin on luotava turvaa, opeteltava tunnistamaan kehon viestejä ja rauhoittamaan hermostoa. Vasta sen jälkeen voi rakentaa suhdetta ruokaan ja kehoon, joka ei perustu pelkoon tai häpeään. Syömishäiriön hoito ei siis ole vain ravitsemuksen korjaamista, vaan kokonaisvaltaista traumasta toipumista – yhteyden palauttamista omaan itseen.
Psykoterapiassa tärkeintä on, että ihminen saa tulla nähdyksi ilman arvostelua: ei “syömishäiriöpotilaana”, vaan ihmisenä, joka on selviytynyt vaikeasta menneisyydestä ja ansaitsee lempeyttä. Toipuminen ei tapahdu pakottamalla, vaan löytämällä uudelleen luottamus omaan kehoon, mieleen ja elämään.