04/03/2025
Hyvät ystävät! Jännityskirjallani on jo nimi. ETSIN SILLE KUSTANTAJAA. Juoni on seuraava:
Arja Luotonen on ajomatkojensa aikana kiinnittänyt huomiota pienen maalaiskunnan kylttiin ja eräänä kevätiltana hän käy tutustumassa kunnan keskustaan. Kylä lumoaa Arjan ja hän päättää tulla kesällä lomalle kylään. Kesällä Arja kokee kylässä onnellisia hetkiä, m***a sitten hänen puhelimensa lakkaa vastaamasta ja äiti huolestuu. Äidin saapuessa kylään hänelle vähitellen selviää, että tytär on kadonnut. Poliisi alkaa tutkia katoamista, m***a lähtökohdat ovat heikot. Kaakurilammelta löytyy vain Arjan tyhjä teltta...
Seuraavat kaksi lukua, joihin vain minulla on oikeus, ovat käsikirjoituksestani. Lukekaa ne ja jos tunnette jonkun kustantajan, laittakaa yhteystiedot minulle Messengerin kautta, suoraan kommenttikenttään tai soittakaa minulle numeroon 045-1541 788. Kustantajat, voitte ottaa minuun myös suoraan yhteyttä. Levittäkää tietoa, että etsin kustantajaa niin saadaan jännityskirjani markkinoille.
1 luku
M***a eihän minulla ollut kotona maitoa! Ajatus iski Arja Luotosen mieleen kuin salama. Hän oli palaamassa Turkuun työhön liittyvästä koulutustilaisuudesta. Helsingissä pidetty tilaisuus oli venynyt ja hän oli ajatellut mennä kotona suihkuun ja keittää kahvit, kun maitoa koskeva ajatus oli syöksynyt mieleen. Arja harmistui. Musta kahvi maistui pahalta, joten jo senkin takia hänen oli poikettava kaupassa ostamassa maitoa. Lisäksi kotona odotti Misu-kissa, joka päivän yksin oltuaan taatusti halusi maitokupin eteensä.
Kuin tilauksesta hän huomasi läheisen kunnan kyltin. Hän oli monesti ajanut tätä päätietä autollaan ja maalaiskunnan kyltti oli ennenkin kiinnittänyt hänen huomiota. Viljavien peltojen ja vihreiden metsien keskellä nuokkuva maalaiskunta oli kuin joku satujen saarelma ja hän oli ajatellut, että olisi kiva joskus käydä katsomassa, miltä kunnassa näytti. Nyt siihen oli tilaisuus. Keskustassa olisi varmasti kauppa, josta hän saisi maitoa ja samalla hän voisi silmäillä ympäristöä.
Arja käänsi auton kunnan taajamaan vievälle tielle. Elettiin maaliskuun loppua ja kevättalven iltapäivä hehkui aurinkoisena. Tietä reunusti toiselta puolelta koivut ja kesällä ne näyttäisivät varmasti upeilta täydessä lehdessään. Mitä pitemmälle hän ajoi, sitä miellyttävämmältä ympäristö vaikutti ja kuin itsestään mieleen tuli ajatus, että täältä voisi ostaa vaikka talon.
Arja tuhahti ajatukselle. Taloja ei niin vain ostettu, sillä se vaati ensinnäkin rahaa ja sitä hänellä ei ollut ylenpalttisesti. Hän oli aloitteleva ravintolayrittäjä, eikä ravintola menestynyt kovin kummoisesti. Hän oli perustanut ravintolan vajaa vuosi sitten ja oli ollut alussa täynnä intoa. Maukasta kotiruokaa tarjoava ravintola oli luonut hänelle toiveet nopeasta rikastumisesta, m***a asiakkaita ei virrannut niin paljon kuin hän oli toivonut. Monet päivät olivat hiljaisia, m***a kahdelle työntekijälle hänen oli maksettava palkat joka kuukausi. Rahatilanne oli siis ensimmäinen seikka, joka teki omakotitalon ostamisen vaikeaksi. Toinen vaikeus oli se, ettei täällä ehkä ollut tarjolla metsän reunassa sijaitsevaa taloa, jollaisessa halusi asua.
Hän ajoi eteenpäin ja katse tavoitti pankkirakennuksen ja kaupan keltaiset, lipputangossa liehuvat liput. Hän käänsi auton kaupan pihaan ja siirtyi sisälle. Maalaiskunnan turvallisuudesta puhui se, ettei ovella ollut kaupunkikauppojen tapaisia portteja ja varashälyttimiä. Kauppaan pääsi vapaasti astumalla liukuovesta sisälle. Hän tuli niin hyvälle tuulelle, että osti parin maitotölkin lisäksi suklaalevyn itselleen. Palattuaan autoon hän lähti tutkimaan kunnan keskustaa. Pieni kunnantalo miellytti tiilisellä olemuksellaan silmää ja pienen matkan päässä oli terveyskeskus. Kunnan ilmapiiri vaikutti äärettömän turvalliselta.
Hän käänsi auton ja palasi päätielle. Pienen maalaiskunnan jäädessä taakse, Arja tunsi ikävyydentunteen mielessään. Kunta oli vaikuttanut hyvin viehättävältä ja äkkiä mieleen tuli eräs ajatus. Tulevaan kesään oli vielä muutama kuukausi ja vaikka ravintolan kanssa olikin taloudellisia vaikeuksia, hän pitäisi kesällä edes viikon loman. Hän toivoi viikon olevan kaunis, koska tulisi tutustumaan kuntaan kesällä polkupyörän kanssa. Kunnassa olisi varmasti erilaisia tapahtumia, joissa olisi kiva käydä ja sieltä löytyisi varmaankin myös muutama ruokapaikka.
Arja hymyili.
Me nähtäisiin vielä, pikku maalaiskunta!
2 luku
Arja Luotonen sai järjestettyä itselleen loman vasta heinäkuuksi. Koko kevät ja alkukesäkin oli mennyt ahkerassa työnteossa ja ravintolan taloudellista tilaa pohdiskellessa. Viimeisen parin viikon aikana tilanne oli kuitenkin helpottunut, kun asiakkaita oli alkanut käydä tavallista enemmän ja hän oli ajatellut toteuttaa heinäkuussa pitkään vaalimansa ajatuksen retkestä pikkukuntaan. Hän oli toivonut sään olevan lomaviikolla kaunis ja säänhaltija oli nähtävästi kuullut toiveen, koska lämpötila oli viime päivinä noussut hellelukemiin. Etelä-Suomen oli vallannut oikea intiaanikesä ja tänään hän oli lähtenyt polkupyörällä matkaan.
Kevään aikana hän oli käynyt tutustumassa autolla pikkukunnan lähiteihin ja oli matkoilla löytänyt sivuteitä kulkevan reitin. Hän oli päättänyt suorittaa retken sitä kautta, koska päätiellä kulki vaarallinen ja jatkuva autovirta. Ajaessaan nyt tuota reittiä Arja saattoi polkea huolettomasti, koska sivuteillä autoja ei kulkenut paljonkaan. Lisäksi sivutiereitti oli sikäli myös mukava, että alkumatkan avonaisten peltojen halki kulkeva tie oli viime kilometrien aikana sukeltanut kulkemaan metsien läpi. Puut tarjosivat suojaa hellepäivän auringolta ja silloin tällöin niiden varjossa oli mukava pitää myös juomataukoja.
Neitonen tunsikin taas kurkkua kuivaavan ja hyppäsi pyörän selästä pois. Hän laittoi pyörän ojan pohjalle ja nappasi tavaratelineeltä vesipullon. Hän ehti ottaa siitä ainoastaan pienen kulauksen, kun kännykkä pärähti soimaan.
- Haloo! Arja vastasi.
- Minä täällä. Oletkos sinä jo matkalla?
Kuullessaan äitinsä äänen Arjan teki mieli huokaista. Siitä saakka, kun hän oli kertonut äidille suunnittelevansa polkupyöräretkeä pikkukuntaan, hän ei ollut saanut kuulla äidiltä muuta kuin varoituksen sanoja. Äiti oli tuonut selvin sanoin esiin, että "Sellaisista retkistä ei mitään hyvää seuraisi" ja että "Semmoisilla reissuilla nuorta naista vaani moni vaara." Mitä lähemmäksi heinäkuun retken ajankohtaa oli tultu, sitä vauhkommaksi oli äiti käynyt. Koko kesä oli ollut täynnä sanallista jännitettä ja eilen riita oli lopulta puhjennut. Äiti oli tullut käymään hänen luona ja sopottanut:
"Älä, hyvä tyttö, lähde sille matkalle! Minulla on outo tunne... kuin joku möykky. Se kertoo minulle, ettei sinulle käy hyvin matkan aikana. Luovuthan sinä siitä matkasta?"
Kun hän oli sanonut, ettei luopuisi matka-ajatuksesta, oli äiti alkanut huutaa. Äiti oli vaatinut, ettei hän lähtisi matkalle ja oli huutamisen lomassa menettänyt itsehillintänsä ja vetänyt meuhkaamiseensa mukaan kaikki vanhat asiat alkaen äidin mielestä hänen laiminlyömistä lapsuuden kotiaskareista ja muistuttamalla lopuksi hänen "laiskasta luonteesta." Hän ei ollut juurikaan puolustautunut ja lopulta äitikin oli rauhoittunut. Äiti oli tokaissut:
"Tee sitten mitä haluat. Minä en enää jaksa sinun kanssasi."
Äiti oli poistunut hänen luota ja hän oli ollut lähes varma, että äiti soittaisi vielä illalla ja vetoaisi häntä luopumaan retkestä. Niin ei ollut käynyt, m***a nyt äidin puhelu tuli. Yrittäen suhtautua äidin huolehdintaan rauhallisesti, Arja totesi:- Minä olen matkalla.
- No voi sentään! Onko sinulla kaikki kunnossa?
- Tietenkin on. Olen juuri pysähtynyt metsätielle juomaan.
- Oletko sinä jossain metsässä?
Arja ähkäisi. Tällaista se oli aina äidin kanssa. Äiti tarttui joka sanaan ja jankutti yleensä tyhjän päiväisiä. Yrittäen ymmärtää, että äidin puhelun taustalla oli syvä huoli ainoasta lapsestaan, Arja selitti maltillisesti:- Minä ajan sinne kylään metsän läpi kulkevan tien kautta. Tämä on siis tavallinen tie. Tai ei aivan tavallinen, koska tämä on santatie eikä asvaltoitu.
- Eikö sitä ole raskas polkea?
- On ja juuri siksi olen pysähtynyt juomaan. Älä nyt kuitenkaan huolehdi turhia. Ei minulla ole mitään hätää.- Arja kuuli äitinsä raskaan hengityksen ja jatkoi:- Tätä tietä on hyvä ajaa, kun se kulkee varjoisten metsien läpi. Nythän on kauhean kuuma. Päätiellä läkähtyisin ja muutenkin sitä olisi vaarallista ajaa, kun siellä kulkee paljon autoja.
- Etkö sinäkin olisi voinut lähteä retkelle autolla?
- En olisi voinut. Teen retken pyörällä, jotta voin haistaa maaseudun ilman ja kuulla linnun laulun. Tämä on, äiti, maalaisretki, kesäretki eikä sitä tehdä autolla.
- Vai niin.- Äidin ääni oli mietteliäs.- Mitä sinä olet puhunut, että yövyt jossain kartanossa?
- Se on Bruunin kartano, Arja sanoi virallisesti.- Minulla on siellä huone varattuna.
- Menetkö sinä suoraan sinne kartanolle?
- Menen.
- Voi, voi...
Arja sanoi maltillisesti:- Älä voivottele turhia. Ei minulla ole mitään hätää.- Hän otti pullosta hörppäyksen ja lisäsi:- Minun on jatkettava matkaa...
- Hyvä on sitten. Ole nyt varovainen.
- Minä olen varovainen. Hei sitten.- Hän lopetti puhelun ja pudisteli päätään. Äidin puhelu lämmitti häntä, vaikka pitikin äidin huolehtimista turhana. Mitä hänelle voisi tapahtua? Ei hän liikkunut missään Lapin erämaassa, yksinäisellä seudulla, jossa olisi voinut pudota vaikka louhikkoon. Hän liikkui Etelä-Suomen maaseudulla, jossa oli muita ihmisiä.
Arja jatkoi matkaa. Myös metsäisellä tieosuudella oli kuuma ja hän kaatoi ajaessaan vettä niskaansa. Vaikka vesipullot olivat olleet yön jääkaapissa, vesi oli kuumuuden johdosta lämmennyt eikä juurikaan tuonut vilvoitusta. Lisäksi vesi alkoi uhkaavasti loppua. Hänellä oli viimeinen vesipullo meneillään ja matkaa Bruunin kartanolle oli vielä paljon. Hän ei selviäisi vesimäärällä perille saakka ja tuli siihen tulokseen, että hänen oli poikettava johonkin taloon kysymään vettä. Noin kilometriä myöhemmin, tien sukeltaessa peltoaukeamille, hänen silmänsä tavoitti maatilan. Se oli merkeistä päätellen vauras tila, sillä vaalea päärakennus hehkui ylväyttä ja laajat ulkorakennukset täydensivät kuvaa. Hän ohjasi pyörän tilalle johtavalle tielle ja huomasi ruohokenttien keskellä olevat kauniit kukkapenkit. Tilasta huokui vauraus ja hän uskoi, että jos talonväki olisi kotona, hän saisi sieltä vettä. Pysähtyessään päärakennuksen eteen, hän otti pyöräkypärän pois ja heilautti käsillä vaaleita hiuksiaan. Ne olivat kosteat ja hän haroi sormilla tukkaa saadakseen kampauksen jollain tavalla ihmisten katseille sopivaksi.
Koska ulko-oven edessä ei ollut ovikelloa, hän rohkeni tarttua ovenkahvaan. Ovi avautui ja hän siirtyi eteisen läpi sisäovelle, johon koputti.
- Sisälle vaan.
Oven takaa kantautui miesäänen tokaisu ja Arja avasi oven. Näkyviin ilmestyi maalaismainen näkymä, jossa talonväki istui keittiössä ruokapöydän ääressä. Henkilöt muodostuivat kolmesta naisesta ja miehestä, joka epäilemättä oli tilan isäntä. He katsoivat tulijaa tarkkaavaisesti. Arja tunsi katseet hieman painostavina ja oli tyytyväinen siitä, että oli säädyllisesti pukeutunut. Hellepäivä olisi tarjonnut helpon mahdollisuuden pukeutua vaikka uimapukuun, m***a sellainen ei ollut hänen asunsa. Hän oli pukeutunut t-paitaan ja shortseihin, joten asun puolesta häntä ei voinut moittia. Ainoan ikävän puolen hänen ulkomuodossa muodosti kosteat hiukset.
- Päivää, Arja mutisi.
- Päivää, päivää, isäntä vastasi.- Milläs asioilla neiti liikkuu?
Kysymys tuli ystävällisesti ja myös miehen katse oli ystävällinen. Arja helpottui. Ainakaan häntä ei pidetty minään tunkeilijana, joka tuli häiritsemään ihmisten kotirauhaa. Hän toi asiansa esiin.
- Onhan meillä vettä, isäntä vastasi.- Raanasta sitä tulee niin paljon kuin viitsii päästää...
- Minä maksan kyllä.
Isäntä naurahti.- Saa meiltä vettä ilmaiseksikin.- Isäntä katsoi Arjaa tarkemmin.- Mistäs kaukaa neiti on tulossa?
- Turusta.
- Ja missä on määränpää?
- Bruunin kartanossa. Minulla on huone varattuna sieltä.
Isäntä katsoi Arjaa totisena ja sanoi:- Me alettiin syömään, kun on ruoka-aika. Jos neiti haluaa, niin on tässä ruokaa sinullekin. Näytät voipuneelta ja sinne Bruunin kartanolle on vielä matkaa.
Isännän lämpöä huokuvat sanat koskettivat Arjan sisintä. Hänellä oli tosiaankin nälkä. Hän oli syönyt viimeksi varhain aamulla kotona ja nyt kello oli vähän yli 11. M***a se maksu...
Hän totesi:- Söisin mielelläni jotain. Maksan kyllä ruuasta.
- Ei se mitään maksa.- Isäntä viittasi pöydän tuolia kohti.- Voit istua tuohon.
Arjan hakeutuessa istumaan nousi naishenkilöistä vanhin, epäilemättä talon emäntä, ylös ja täytti lautasen ruualla. Kun Arja sai sen eteensä, hän totesi ruokana olevan lihapullakastiketta paistettujen perunoiden kanssa. Hän alkoi tehdä annoksesta selvää sellaisella innolla, että huomasi talon tyttärien katsovan häntä kummissaan. Tytöt olivat noin kymmenvuotiaita ja hän tunsi tarvetta sanoa jotain:- Tämä on todella hyvää.
Tytöt tirskahtivat. Emäntä, hän oli miehensä lailla nelissäkymmenissä, totesi:- Mukava, että maistuu. Tuossa on maitoa.
Emäntä oli tuonut Arjalle myös lasin ja hän täytti sen maidolla ja joi sen tyhjäksi. Jano sammui ja hän tunsi piristyvänsä.
- Eks sää syö leipää?
Toisen tytön suusta tullut kysymys sai Arjan katsomaan leipälautasta. Siinä oli ruisleipää ja näkkileipää ja Arja kysyi aranlaisesti:- Saanko ottaa leipää?
Emäntä hymyili.- Toki.
Arja otti ruisleipäviipaleen, siveli sen voilla ja haukkasi siitä. Pöydässä vallitsi tuokion hiljaisuus. Sitten emäntä kysyi:- Olet siis menossa Bruunin kartanolle?
Arja nyökkäsi.- Olen.- Hän katsahti muita ja selitti:- Olen semmoisella lomamatkalla. Kävin keväällä katsomassa autolla kylää ja päätin tulla tutustumaan kylään kesällä pyörällä. Tämä on kaunis, pieni maalaiskylä.
Isäntä totesi:- Niin, onhan täällä kaunista. Vaikka ei sitä ehkä itse huomaa, kun asuu täällä kaiken aikaa. M***a hyvin tässä on viihdytty. Tämä on sukutila ja näitä maita me Uus-Mäet ollaan viljelty jo 200 vuotta...
Arja esittäytyi myös:- Minun nimeni on Arja Luotonen.
Jokainen söi annostaan kunnes emäntä lausui:- Täällä kylässä on monenlaista kesätapahtumaa. Voi käydä perinnetilalla, laulutilaisuuksissa ja myös pieneläintila täältä löytyy.
- Onpa mielenkiintoista, Arja totesi.
- Näytän sinulle esitteen.- Emäntä haki esitteen ja ojensi sen Arjalle.- Kesätapahtumat löytyvät siitä. Harmi, etten voi antaa esitettä sinulle, koska se on meidän ainoa, m***a voit ottaa siitä osoitteet ylös.
Arja huomasi, että esite oli tehty huolellisesti. Värikkäät kuvat hehkuivat kesän uhkeutta ja hän silmäili esitettä kiinnostuneena. Katse pysähtyi pieneläintilan kohdalla. Kuvien lisäksi sitä esiteltiin tekstin muodossa:
Harjulan pieneläintila on mitä mainioin kohde. Tilalta
löytyy kanoja, varsoja ja possuja. Tilan kahvio on
avoinna kesän läpi joka päivä klo 11-19.
- Tämä pieneläintila on mielenkiintoinen, Arja totesi. Hän kuuli emännän vastaavan:- Aiomme mennä sinne huomenna. Heikki ei välitä lähteä mukaan, m***a minä menen tyttöjen kanssa. Voimme tulla hakemaan sinut mukaan.
Arja hämmästyi.- Voisinko tosiaan tulla kanssanne?
- Tottakai. Tulemme hakemaan sinua huomenna kahdeltatoista. Meillä on maastoauto.
Kun Arja poistui tuntia myöhemmin talosta täysinäisten vesipullojen kanssa, hän oli ihmeissään saamastaan kohteliaisuudesta. Hän oli kohdannut Uus-Mäen tilalla hyviä ihmisiä, josta viimeisenä osoituksena oli ollut jälkiruokana juodut kahvit, jotka oli nauttinut isäntäparin kanssa. Häntä oli kohdeltu yhtä hyvin kuin läheistä sukulaista ja sellaiselle sieti antaa arvoa.
Hän jatkoi matkaa hyvillä mielin ja pian tie sukelsi taas kulkemaan varjoisten metsien halki. Hän ehti ajaa metsäosuutta vain parisenkymmentä metriä kuullessaan takaansa pärinää. Pian pärinän aiheuttanut moottoripyörä oli hänen rinnalla ja samalla kun kuljettaja ohitti hänet, tämä loi häneen katseen. Miehen katse oli pistävä ja Arja tunsi ailahduksen sisimmässä. Hän ei pystynyt määrittelemään tunnetta, m***a se oli epämiellyttävä tunne. Se oli jonkinlainen pelon tuntemus. Hän hidasti polkemisnopeutta ja oli tyytyväinen, kun moottoripyöräilijä katsosi näkyvistä. Hän näki maalaiskunnan kauneuden. Lomaviikon aikana hän tutustuisi kuntaan ja saisi siitä mukavia muistoja.
