25/04/2026
Ystäväni sanoituksia näin Maailman eläinlääkäripäivänä! ❤️
Kiitos Teppo, että olet sekä Suvi. Eläinlääkärit Suvi ja Teppo Heinola
Vieläkin kaikkien vuosien jälkeen puhelimessa lukee Tepon Suvi. Olkoot se niin.
Tämä ei ole helppo ala mistään suunnasta katsottuna. On Oltava myös tukena tuleville polville. ❤️
Tänään on maailman eläinlääkäripäivä. Minä se en tällaisia päiviä juurikaan vietä, enkäpä vietä nytkään. Juhlallisuuksien sijaan ajattelin juoda kupin kahvia ja mennä sitten koirien kanssa kävelylle. M***a tavoilleni uskollisena minulla on tietysti ihan hirveästi sanottavaa sanottavaa tästäkin aiheesta.
Minä olen nyt hääräillyt eläinlääkärinä kohta kolmekymmentä vuotta. Urani aikana olen pällistellyt tätä meidän eläinlääkinnällistä kenttää melkoisen monelta taholta. Minä olen valmistunut eläinlääkäriksi 1990-luvulla, ja tuolloin meidän ammatin hieno puoli oli se, että kun sieltä eläinlääkärikoulusta pullahti pihalle, oli maailma käytännössä avoin. Sen kun päätti että mitä sitä halusi tehdä, ja tarttui kiinni työvälineisiin. Toki tämä tarkoitti sitä että ihan lähinaapurista niitä töitä ei välttämättä löytynyt, m***a jos oli valmis matkustamaan niin töitä kyllä löytyi.
Hyppy rennoista opiskelijan lenkkareista kunnaneläinlääkärin savessa tahriintuneisiin saappaisiin oli kuitenkin kohtalaisen suuri. Minäkin, tällainen Pohjois-Helsingin laidalla varttunut nuorimies, löysin itseni heti valmistumista seuraavana aamuna vastaamasta pienehkön kunnan eläinten terveydenhuollosta.
Kunnaneläinlääkärin vastuualueisiin kuului tuolloin eläinten hoidon lisäksi kunnan elintarvikehygieniasta huolehtiminen. Se oli kunnaneläinlääkäri joka huolehti näytteenotosta jos rippileiriläisillä tuli ripuli, ja sama jantteri myönsi kaljan ja tupakin myyntiluvat. Kunnan alueen eläinsuojelusta piti huolehtia ja päivystysvelvollisuuskin painoi hartioita. Kun eteen sattui päivystysviikonloppu, alkoi työpäivä perjantai aamulla kello 08.00, ja työpaikan oven sai sulkea seuraavan kerran heti perään maanantaina kello 16.00. Ojalan laskuopin mukaan se tarkoittaa 80 tunnin työvuoroa.
Meidän ammatti, eli tämä eläinlääkärinä vetelehtiminen, on kummallinen ala. Meitä hyytyy auran varteen aivan älyttömästi. Tiesittekö, että ala on yksi riskialttiimmista touhuista noin itsemurhien osalta, vähintään viiden kärjessä ollaan tutkimuksesta riippuen. Eikä olla missään turhassa seurassa, lääkärit, sotilaat ja poliisit kulkee siinä rinnalla tai hippasen edellä.
Mikähän tässä alassa on sellaista, että ihminen päätyy siihen että lopettaa itsensä? (pahoittelen sanavalintaa, ammatin varjopuolia, taas). Taustalla on takuulla yhtä m***a syytä kuin on kandidaattiakin. Olettaisin, että taustalla on syitä kuten riittämättömyyden tunne, tukiverkkojen puute, henkilökohtaiset paineet, ongelmat työn ja oman elämän yhteensovittamisessa ja niin edelleen. Työ on rasittavaa ja työperäinen stressi aiheuttaa vilunväristyksiä. Päivystysvuorot ovat liian raskaita ja potilasasiat tulevat uniin. Ja uskotteko että ne unet eivät ole ruusunpunaisia?
Kun minä valmistuin eläinlääkäriksi, oli ympärillä riittävästi loppuunpalaneita vanhempia kollegoita. Mentaliteetti oli että perjantaiaamuna alkava, ja heti maanantai-iltana päättyvä päivystysvuoro kuului asiaan. Melko vikkelästi oppi pitämään mölyt mahassa, ihan ensimmäisenä ei sopinut sanoa että työvuoro oli pitkähkö. Meidän työ ei todellakaan ole muuttunut helpommaksi. Päivystysvuoron pituus ei ole kunnassa lyhentynyt, ja 90-luvulla riitti että matkassa oli stetoskoopit ja muutama pullo lääkettä, ruiskuja ja neuloja. Ei muuten riitä enää. Välineistö on kehittynyttä ja lisäksi niitä välineitä pitäisi osata käyttää.
Läheiselle kollegalleni vinoiltiin, kun hän päätti että 1990-luvun lopulla päivystyskämpäksi ei enää käy se vastaanotto ja sängyksi vastaanoton kauhtunut sohva, herkkähipiä tahtoi oman yksiön. Enää ei liene kovinkaan m***a kuntaa joissa sijainen ottaa unet toimistopöydän alle viritetyllä patjalla? Se johtuu mm. siitä, että tuo yksi kollega ei välittänyt siitä vinoilusta.
Kun asiakkaalla on hätä lemmikkinsä tai elinkeinonsa vuoksi, ei se ensimmäiseksi mieti että onkohan eläinlääkärillä väsy ja hiertääkö sen kalsarit, sillä ihmisellä on huoli. Minä omalla tavallani ymmärrän lemmikinomistajan turhautumisen tilanteeseen. Rakas ystävä on sairas, joskus jopa kuolemansairas, ja sitten apua ei löydy mistään, tai se apua tarjoava konitohtori on aivan liian kiireinen tai kallis. Silti minä tiedän että me kaikki yritämme varmasti parhaamme.
Meidän pitää pitää toisistamme huolta ja olla kollegiaalisia. Ei kollegiaalisuus tarkoita sitä että pitää lakaista hiekkaa kaverin kämmin päälle, se tarkoittaa sitä että me pidetään toistemme puolta ja myös puututaan asiaan jos kollega toheloi. M***a ei täällä sosiaalisessa mediassa, vaan suoraan ja mieluiten silmätysten. Älkääkä hemmetissä kuunnelko jos joku vanha jäärä kertoo teille, että teidän kuuluu vähän itkeä joka yö. Ja ei, verenmaku suussa hommien painaminen ei ole normaalia. Ei se kerro ammattitaidosta, että on sydän karrella jokaisen potilaan vuoksi.
Minusta meillä eläinlääkäreillä on maailman paras ammatti, m***a muistakaa että se on kuitenkin vain työ, elämä on jotain ihan muuta.
