28/02/2025
Maailma on viime vuosina ollut täynnä kriisejä: pandemiat, sodat, taloudelliset mullistukset ja yhteiskunnalliset jännitteet ovat ravistelleet arkemme perustuksia. Uutisvirta tuo mukanaan lisää epävarmuutta ja ristiriitaisia tunteita. Perusturvallisuutemme on järkkynyt, kun arkea ei enää voi ennustaa samalla tavalla kuin ennen.
Epävarmuuden keskellä moni meistä on alkanut havahtua sisäisiin ristiriitoihin. Tunnemme levottomuutta, epäilystä, jopa vihaa, m***a emme aina tiedä, miten näitä tunteita tulisi lähestyä. Miksi omien johtopäätösten tekeminen on joskus niin vaikeaa? Miksi tunnemme, että meidän pitäisi mukautua ulkoa tuleviin ohjeisiin, vaikka ne eivät resonoisi sisäisen maailmamme kanssa?
Ihmismielellä on taipumus rakentaa turvallisia uskomusjärjestelmiä, jotka tekevät maailmasta ennustettavan. Luotamme siihen, että järjestelmät ympärillämme toimivat johdonmukaisesti. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi. Kun havahdumme huomaamaan, että luottamamme järjestelmä ei ehkä toimikaan etujemme mukaisesti, syntyy kognitiivista dissonanssia – tila, jossa vakiintuneet uskomuksemme joutuvat ristiriitaan uusien havaintojen kanssa.
Evolutiivisesti olemme ohjelmoituja hakemaan hyväksyntää ja välttämään hylätyksi tulemista. Tämä syvä tarve selittää, miksi auktoriteettien vastustaminen tuntuu pelottavalta – ryhmästä erottautuminen aktivoi aivojemme alkukantaiset varoitusjärjestelmät. Nykyaikana pelkäämme sosiaalista hylkäämistä: leimautumista, naurunalaiseksi joutumista tai yksin jäämistä. Siksi on turvallisempaa myötäillä yleistä mielipidettä kriisien keskellä, vaikka epäilisimme sen paikkansapitävyyttä.
Suomalaisessa kulttuurissa on vahva perinne tukahduttaa vihan tunteita. Vihaa pidetään rumana, epäkypsänä ja vaarallisena. Kun viha tukahdutetaan, se ei katoa vaan varastoituu kehoomme ja mieleemme, muuttuen masennukseksi, ahdistukseksi tai passiivis-aggressiiviseksi käyttäytymiseksi. Pahimmillaan patoutunut viha purkautuu hallitsemattomina raivokohtauksina tai kääntyy itsetuhoisuudeksi.
Yhteiskunnassa, jossa kollektiivisesti tukahdutetaan vihaa, syntyy kulttuuri, jossa todellista keskustelua ei voida käydä, koska vahvat tunteet koetaan uhkaavina. Tämä johtaa pinnalliseen yhteisymmärrykseen, joka kätkee alleen todellisia ongelmia. Media muokkaa käsitystämme todellisuudesta ja korostaa uhkia, mikä lisää ihmisten halukkuutta hyväksyä kontrollitoimia turvallisuuden nimissä.
"Salaliittoteoreetikko" on nykyajan leimakirves, jolla yhteiskunnan valtarakenteisiin kohdistuva kritiikki voidaan siirtää vakavasti otettavan keskustelun ulkopuolelle. Tämä termi niputtaa yhteen sekä perusteettomat huhut että asiallisen epäilyn. On helpompaa leimata kriitikko mieleltään järkkyneeksi kuin kohdata mahdollisuus, että oma maailmankuvamme voisi olla vajavainen.
Terve maalaisjärki ei ole sokeaa epäluuloa kaikkea kohtaan, vaan tasapainoista kykyä kysyä: "Miksi tämä päätös tehtiin? Kenen etua se palvelee? Onko mahdollista, että kaikkia faktoja ei kerrota meille?" Se on avointa ajattelua, joka ei pelkää kohdata myös omia tunteita. Terve maalaisjärki arvostaa tietoa, m***a samalla ymmärtää, että syvempi viisaus vaatii kriittistä otetta.
Jos haluamme vapautua liiallisesta ulkoisesta kontrollista, meidän on uskallettava kohdata sekä omat että muiden tunteet – myös vihan. Vihan rakentava käsittely voi antaa voimaa toimintaan ja muutokseen. Uskalla kysyä vaikeita kysymyksiä, epäillä vakiintuneita totuuksia ja tuntea täyden tunneskaalasi. Näin voimme löytää tasapainon kriittisen ajattelun ja empatian välillä, järjen ja tunteen välillä, ja rakentaa elämää, jossa tervettä maalaisjärkeä arvostetaan ja tunteille annetaan niiden ansaitsema tila.
